Kirja-arvostelu: Kaarlo Hirvilammi: Kertomuksia Saban kuningattaren maasta

Lähetysveteraanin muistoja Etiopiasta

Kaarlo Hirvilammi: Kertomuksia Saban kuningattaren maasta. Mukana maailman suurimman luterilaisen kirkon Etiopian evankelisen Mekane Yesus-kirkon alkuvaiheen kasvussa 1970-luvulla.  Väyläkirjat 2026. 202 sivua. 

Kaarlo oli työtoverini koko sen ajan, josta kirja pääasiassa kertoo eli vuosista 1969 - 1974 Etiopiassa. Kaarlo oli perheineen tullut muutamaa päivää aikaisemmin, joten ensi tutustumiseni tulevaan työtoveriini alkoi siitä, kun hän oli ruotsalaisen Karl-Johan Lundströmin kanssa lentokentällä minua ja vaimoani Merjaa vastassa. Samalla lennolla Etiopiaan saapui Aino Kerkola (Anna-Leena Hirvilammin äiti) ja rakennusmestari Hannu Marttila etiopialaisena joulupäivänä 7.1.1969.

Kaarlo oli nimetty uuden perustettavan synodin neuvonantajaksi. Siihen tehtävään tarvittiin kokenutta lähetystyöntekijää. Minut oli suunniteltu raamattukoulun opettajaksi, mitä tehtävää sitten päätoimenani hoidinkin. Kaarlon viisautta oli se, että hän ehdotti minua synodin taloudenhoitajaksi, joka oli sivutoimi, mutta paljon aikaa vievä, koska taloudenhoitaja oli itse oikeutettu synodin hallinnon jäsen ja myös muutaman kerran vuodessa kokoontuvan kirkon toimeenpanevan komitean jäsen. Tehtäväkuvat oli määritellyt Mekane Yesus-kirkon johto, joten synodilla ei ollut tässä vaiheessa päätäntävaltaa tehtäviimme.

Kaarlo oli elänyt Tansaniassa läpi sen vaiheen, jolloin lähetystyö integroitiin kirkkoon. Se merkitsi sitä, että lähetystyöntekijät siirrettiin kirkon työntekijöiksi eikä lähetysjärjestöillä ollut päätäntävaltaa kirkon asioihin vaan he olivat tansanialaisten työtovereita yhtäläisin oikeuksin. Suomen Lähetysseuran työ Etiopiassa alkoi lähtökohtaisesti sopimuksella, jonka mukaan Lähetysseura ei ole itsenäinen toimija Etiopiassa, vaan Seuran työntekijät ovat Mekane Yesus-kirkon työntekijöitä kirkolta saamansa kutsun mukaan. Tästä asiasta Kaarlo oli hyvin tarkka. Suomen Lähetysseura oli eri asemassa kuin ne Mekane Yesus-kirkon kanssa työyhteydessä olevat lähetysjärjestöt, joiden työ oli alkanut itsenäisenä toimintana ennen kuin kirkko oli perustettu. Ne olivat tottuneet siihen, että lähetysjärjestöt päättävät kirkkoonkin liittyvistä asioista, joten lähetysjärjestöillä oli ulkoparlamentaarinen valta kirkkoon. Tämä asia tuntui hiertävän lähetysjohtoiseen toimintapaan tottuneita veljiä, mikä varmaan tuli esille siinä, kun kirkko päätti tehdä viisivuotissuunnitelman alkaen vuodesta 1971. Vain Kambatan synodi sai Kaarlon ohjauksessa aikaiseksi sellaisen viisivuotissuunnitelman, joka kelpasi kirkon johdolle. Muille synodeille piti jakaa Kaarlon ohjaama suunnitelma mallikappaleeksi siitä, millainen suunnitelman tulisi olla. Kaarlo sai työstään ansaittua tunnustusta.

Minun oli helppo aloittaa työni raamattukoulun opettajana, kun Kaarlo oli siinäkin neuvonantajana, koska hänellä oli kokemusta vastaavanlaisesta työstä Tansaniassa. Yksityiskohtaisiin opetussuunnitelmiin tai muihin koulun toiminnan järjestelyihin Kaarlon ei tarvinnut puuttua. Hän neuvoi minua kuitenkin sisällyttämään opetusohjelmaan pienimuotoista puutarhaviljelyä, koska oppilaat olivat kotoisin maatalousalueelta ja viljelystä saattoi saada myös tuottoa ihan omaksi hyväksi, siis pientä lisää oppilaalle maksettavaan päivärahaan.

Kirjassaan Kaarlo ei kerro raamattukoulun toiminnasta mitään, vaikka se oli evankelioimistyön kannalta ihan keskeinen toimintamuoto, jossa kirkolle koulutettiin täsmäohjauksella työntekijöitä seurakuntien tarpeisiin. 1990-luvulla Hosainan raamattukoulu nosti statustaan muuttumalla pappisseminaariksi. Pidin työtäni ensiarvoisen tärkeänä enkä säästänyt vaivojani pyrkiessäni mahdollisimman edistykselliseen opetustoimintaan. Päätoimista työtäni rasitti kuitenkin paljon aikaa vaativa sivutoimeni, synodin taloudenhoito. Siihen kuului talousarvioiden laatiminen ja seuranta ja lisäksi vielä kirjanpitäjän ja kasöörin toimet. Kirjanpitoon sain Kaarlolta muutaman kallisarvoisen neuvon, minkä jälkeen homma alkoi sujua. Synodin kirjanpidon lisäksi hoidin Lähetysseuran Etiopian työalan tilejä, mikä merkitsi työntekijöihin liittyvän rahankäytön lisäksi avustusten lähettämistä Etiopian kirkoille, joihin kuului myös Eritrean luterilainen kirkko. Taloudenhoitajan tehtäviin kuului osallistuminen kaikkiin kirkon hallintoon liittyviin kokouksiin. Niitä oli ainakin kolmella hallinnon tasolla, ja kokoukset olivat pitkiä, koska äänestyspäätöksiä ei tehty. Elettiin etiopialaisessa kulttuurissa, jossa kokous jatkui niin pitkään, että konsensus löytyi. Ihan sopuisasti kaikki ei sujunut. Kaarlo ei kerro mitään siitä, että kerran napit olivat aika tiukasti vastakkain synodin silloisen johdon kanssa. Synodin ainoa sivistynyt ja hienotunteinen mies, Leggese Segaro, josta piti tulla Kaarlon sihteeri, erotettiin. Jatkossa Ato Leggesen erottamisasia meni kirkon toimistoon, josta käsin hoidettiin sovittelu ja Leggese sai takaisin paikkansa synodin pääsihteerinä.

Kaarlon kirja alkaa tiivistetyllä Etiopian historiakatsauksella, jossa historia esitetään salomonilaisen sukuhaaran hallintona aina Israelin kuningas Salomonin ja Saban kuningattaren kohtaamisesta alkaen, mistä 1300-luvulla kootun Etiopian kristittyjen Kuninkaiden kunnian, Kebra Negastin mukaan alkoi suhteesta syntyneen pojan Menelikin myötä Etiopian kuningasdynastia, joka jatkui aina Haile Selassieen asti. Kirjan kansikuvakin esittää Kuninkaiden kunniasta tehtyä pergamenttisarjakuvaa, jota katukaupoissa myydään turisteille. Vaikka tarina on legendaa, sopii se tähän kirjaan, joka kuvaa Haile Selassien dynastian viimeisiä vuosia.

Kaarlo kertoo, että kaikki tapahtumat eivät oikein meinaa enää pysyä muistissa, niin samaa tunnen kokevani myös lukijana. Jouduin tarkistamaan omista muistiinpanoistani joitakin kohtia. Kun esimerkiksi kerrotaan morsiamen ryöstöstä, niin minun muistiinpanoissani se olin minä, joka sanoin poliisipäällikölle, että meillä on auto käytettävissä. Poliisipäällikkö nimittäin valitteli, ettei poliisilaitoksella ole aikaa eikä työvoimaa ryöstövälikohtauksen selvittämiseen. Minä hoksasin heti, että kun kertoo auton olevan käytettävissä, niin poliisit lähtevät liikkeelle. Olipa niin tai näin, asia päätyi lopputulokseen, jossa ryöstäjä tuskin sai minkäänlaista ”rapsua”, sillä hän oli maksanut sovitun morsiusmaksun ja oli etiopialaisen kirjoittamattoman lain mukaan oikeutettu omistamaan morsiamensa. Morsian pääsi kuitenkin takaisin kotitalouskouluun.

Kaarlon kuvauksen mukaan lähetystyöntekijät käyttivät ahkerasti hevosta kulkuvälineenään työmatkoillaan. Minun muistikuvani mukaan käytimme melkein poikkeuksetta nelipyöräistä ratsua, joita lähetystyöntekijöiden käytettävissä oli ainakin kaksi kappaletta. Kaarlon intentio on kuitenkin oikea. Ei ole hyvä kuva lähetystyöntekijöistä, jos he aina liikkuvat autoilla, kun vastaavasti etiopialaisten työntekijöiden on aina käveltävä tai otettava alleen muuli. Pitäisi pyrkiä tasavertaiseen elintasoon etiopialaisten työtoveriemme kanssa, jottemme osoittautuisi omaa mukavuuttamme rakastaviksi.Kaarlo pyrki osoittautumaan etiopialaisia rakastavaksi ja arvostavaksi. Olimme tasavertaisia kumppaneita etiopialaisten työtoveriemme kanssa. 

Kirjaan on koottu lukuisia lähetysromanttisia kertomuksia, jotka kertovat tavallisista etiopialaisista, köyhistä, sairaista ja vammaisista, joille lähetystyöntekijä osoittautuu hyväntekijäksi ja auttajaksi. Kaarlolla on kertomisen taito. Yhdessä tarinassa Kaarlo kertoo viisaasta kapteenista ja ilmoittaa, että samaa sanaa (tibeb) käytetään Matteuksen jouluevankeliumissa itämaan tietäjistä. Tämä on minulle uusi tieto. Ainakin 1970-luvun Raamatussa tietäjiä kutsutaan nimellä sebia segel, jonka sanan etymologiaa pitäisi varmaan etsiä ge’ezin kielestä. 

Muistiinpanoihini on jäänyt kiista lähettienkokouksesta vuonna 1974. Kaarlo ja Juha Kauppinen väittelivät lähetystyöntekijän roolista. Juha sanoi, että lähetystyöntekijä on asiantuntija, johon Kaarlo sanoi tiukasti, ettei ole muuta kuin työtoveri. En osallistunut väittelyyn, mutta taisin olla Kaarlon opetuslapsi. Näyttää siltä, että Juhan kanta on nykyään vallitseva käytäntö.

Kaarlon kirja ei ole tarkoitettu kaiken kattavaksi lähetystyön historiaksi vuosilta 1969 - 1974 eikä se itse asiassa rajoitukaan otsikossa mainittuihin vuosiin. Kattavin Kambatan työn kuvaus on Kambatan työn väitöskirjatutkimus, jonka teki ruotsalainen Staffan Grenstedt. Olen suomentanut väitöskirjaa edeltäneen lisensiaattitutkielman Shonkolla and Ambaricho. Se löytyy Lähetyssenioreiden nettisivuilta.

Ilpo Perttilä