Irja Aro-Heinilä: Kun emme mitään muuta voi

Irja Aro-Heinilä: Kun emme mitään muuta voi 

© Irja Aro-Heinilä ja Warelia 2023

Kirjailija, teologian tohtori Irja Aro-Heinilä on kirjoittanut kirjasarjan tansanialaisten naisten elämästä. Kertomus on fiktiota, mutta puitteet itse nähtyä ja koettua. Kustannusliike Warelia on julkaissut sarjan ensimmäisen osan keväällä 2023.

Ensimmäinen kirjasta saatu palaute kuvaa kirjan luonnetta: ”Kun lukee kirjaa Kun emme mitään muuta voi, saa kontaktin kirjoittajan sieluun ja silloin ei ole hetkeen yksinäinen. Kun samastuu kirjan henkilöihin ja huomaa yhtäläisyyksiä heidän ja itsensä välillä, saa kokea olevansa normaali, ’yksi meistä ihmisistä’. Se on lohduttavaa ja parantavaa.

Kun lukee kirjaa Tansaniasta, pääsee Tansaniaan, vaikkei tulisi koskaan olemaan varaa matkustaa. Saa avaramman maailman. Oppii ymmärtämään, miten erilainen maailma länsimaiden ulkopuolella on. Saa ihanaa vaihtelua omaan arkeen, pakopaikan hetkeksi tiskien, pyykkien ja villakoirien keskeltä.

Kun lukee kirjaa ihmisistä, jotka tekevät työtä muiden auttamiseksi (naisten yhteistyö ympärileikkauksia vastaan), saa esikuvan, mallin ja ideaalin, jotta alkaa haluta itsekin tehdä elämässä jotain oikeasti merkittävää. Siitä syntyy tulevaisuuden unelmia, uusia tavoitteita, joiden vuoksi elämä ei tunnukaan enää harmaalta, vaan mielekkäältä. Tulee innostus: maailmassa löytyy tehtävää!”

Seuraavat mielenilmaisut ovat saman tyyppisiä: ”Posti toi juuri kirjasi ja taitaa olla lukeminen hidasta, kun olen jo ensimmäisten 20 sivun kanssa huomannut olevani siellä: vanhalla lentoasemalla, vanhalla bussiterminaalilla, barabaralla (tiellä) Morogoroon, Kilakalan risteyksessä, katsomassa vuoria. Haistan tuoksut ja kuulen äänimaailman. Kaskaat, musiikin, puheen... En ole vielä siis pitkälle kirjaa päässyt, mutta jo nyt onnellinen että olet sen kirjoittanut!”

”Oli loppuun asti hieno, koukuttava kokemus”, sanoo joku muu ja huomauttaa, ettei kannattaisi aloittaa lukemista illalla, sillä teksti vie mukanaan ja karkottaa unet. Aamulla on kuitenkin lähdettävä töihin.

Kaisa Raittila kuvaa romaania:

”En olisi arvannut, että pölisevän kuiva voi olla niin tiheä ja kostea viidakko.

 Että köyhä tai ohut voi olla niin pehmeä, värikäs ja täyteläinen,

nälkä niin kylläistä ja tori niin puhelias,

vuoret niin suojaiset ja kutsuvat, kylät niin kylmät ja kuumat,

ryhti niin ylväs ja helmet niin pitkin maata ja ruumis niin silvottu ja niin viisas.

Kulttuurit eivät suostu kansien väliin. Ne valuvat pitkin rivejä ja kappaleita,

sivun reunasta, uteliaina: mitä tuolla on, otetaanko tuokin mukaan.

Ja missä kaksi tahi kolme on koolla naisten kesken, siellä kutoo silmukoitaan parempi päivä.

Se tuskin on eilistä suurempi tai painavampi,

sen tekee paremmaksi se, että olemme yhdessä tässä.”

**********************

Ilpo Perttilän kirja-arviointi:

Taistelua haitallisia tapoja vastaan

Irja Aro-Heinilä: Kun emme mitään muuta voi. Warelia 2023. 312 s.

Olen saman teeman äärellä kuin edellistä teostani arvostellessani: Saako kehitysyhteistyössä vaikuttaa kulttuurin muutokseen? Ymmärrän kyllä, että alkuperäiskulttuureita tulee kunnioittaa ja niissä on paljon säilyttämisen arvoista. Niistä voi myös ottaa oppia. Mutta entäpä, jos ihmisiä sorretaan ja alistetaan tai heidät jätetään niiden kaupallisten ja poliittisten voimien valtaan, jotka eivät kunnioita alkuperäiskansojen oikeuksia hallita omaa yhteisöään. Pitäisikö humanitaarinen apukin kieltää hätää kärsiviltä kansanryhmiltä, koska siinä voidaan kajota samalla kulttuurisiin tapoihin?

Keniassa ja Tansaniassa viime vuosituhannen viimeisinä vuosikymmeninä työskennellyt lähetystyöntekijä tuo romaanin muodossa esille niitä ongelmia, joita hän on työssään kohdannut. Naistyötä tehneenä hän on nähnyt, että naiset ovat alistetussa asemassa. Patriarkaalisessa kulttuurissa naisen paikka on koti. Kaiken kaikkiaan miesten ja naisten työt ovat tarkkaan sukupuolittuneita. Itä-Afrikassa tuhoisimmin naista nöyryyttävä kulttuurinen tapa on naisten sukupuolielimen silpominen eli klitoriksen leikkaaminen ja siihen liittyvä häpyhuulten leikkaaminen tai umpeen ompeleminen. Kun tämä toimenpide tehdään alkeellisissa olosuhteissa käyttäen lehmänlantaläjiä intiimien paikkojen rohtoina, ovat seuraukset tuhoisia. En kehtaa kuvata käytännön nuorille tytöille aiheuttamia kärsimyksiä yksityiskohtaisemmin, mutta niiden, jotka haluavat tällaisista tavoista päästä eroon, on otettava kaikki konstit käyttöön. Kirjan fiktiivinen  naishenkilö, joka on aiemmin ollut Tansaniassa lähetyskehitysaputyössä ja nyt tekemässä terveydenhuoltoalan opinnäytetyötä, kokoaa naisista iskuryhmän. Ryhmä kiertää kyliä jakamassa valistusta teatteri-ilmaisua hyväksi käyttäen. Aluksi opetus kohdistuu kylien rivikansalaisille. Sitten järjestetään jo teatterinäytös, joka on suunnattu vaikutusvaltaisille miehille ja poliittisille päättäjille. Naisista koottu ryhmä on oman kulttuurinsa tunteva joukko, jolla on omakohtaista kokemusta kehoonsa kajoamisesta. Merkittävimpiä henkilöitä on Englannissa lapsuutensa viettänyt juristiksi valmistuva maasai -nainen, Parish worker -tittelillä kulkeva toinen nainen ja kolmantena saksalaista syntyperää olevan miehen hyväksikäyttämä nainen. Suomalainen nainen ei tässä ryhmässä kelpaa muuhun kuin kattilankolistajana toimivaksi rumpusetiksi ja ryhmän autokuskiksi.

Kulttuuristen tapojen muuttuminen ei onnistu hetkessä, mutta toimeen on ryhdytty. Muutamat kieltäytyvät suostumaan silvottaviksi ja yksi kieltäytyy kahdeksanneksi vaimoksi ryhtymisestä varakkaalle muslimimiehelle. Naisten ympärileikkaus on varmaan räikein ihmisen alistamisen tapa. Morogorolaisen maman huuto kiteyttää olemisen ahdingon ”mutta kun emme mitään muuta voi, sillä poliisi ei toimi ja kun oikeuslaitos ei toimi, niin tavallinen ihminen omine pienine tavaroineen ei ole turvassa eikä saa oikeutta”. Ulkomaalainen joutuu todistamaan oikeuden ottamisen omiin käsiin, kun varkaudesta kiinni saatu nuorukainen poltetaan elävältä autonrenkaiden sisään sullottuna.

Kirja tarjoaa suomalaiselle lukijalle eksoottisen matkan afrikkalaiseen kulttuurimiljööseen, jossa ihmisten kohtaaminen ei supistu yhteen tervehdyssanaan, vaan pitkään sananvaihtoon. Uskonto ei ole kielletty eikä kartettu puheenaihe, sillä ensinnä kysytään aina: ”Missä rukoilet (= mihin kirkkokuntaan kuulut)?” Elämä on hyvin yhteisöllistä. Ketään ei jätetä yksin. Koko kylä vierailee sairaan luona. Tansaniasta on paljon oppimista. Parhaimmillaan ulkomainen lähetystyöntekijä voi kasvaa osaksi kyläyhteisöä, kun osaa kieltä ja tuntee kulttuuriset tavat. Ei Tansaniaan kuitenkaan mennä pysyvästi. Ainakin perheellisen työntekijän lapset sitovat kotimaahan. Kirjan hahmoilla on omat luurankonsa kaapissa, joiden avaamisen odottelu panee lukijan odottamaan loppuratkaisuja.