Minä voin mennä!

Kutsumuksesta lähetyslääkäriksi

Elina Heikkilä & Maarit Nurmi: Minä voin mennä! Ambomaan ensimmäinen lääkäri  Selma Rainio 1873—1939. SLS 2015.

Selma Rainion nimi on tullut tutuksi pienelläkin lähetyshistoriaan tutustumisella. Silmiin pisti myös ilmoitus, että Selma Rainio sain nimensä ja kuvansa namibialaiseen postimerkkiin suomalaisen lähetystyön 125-vuotisjuhlavuonna 1995. Postimerkissä näkyy Rainion takana hänen perustamansa Onandjokwen sairaala.

Mutta minkälainen tausta Rainiolla oli? Kuinka hän sai päähänsä lähteä lähetystyöhön? Mistä hän sai motivaation pitkälle uralleen eksoottisissa olosuhteissa?  Millaisia tuloksia hänen työllään syntyi? Millainen merkitys hänen työllään oli osana Ambomaan terveydenhuoltoa? Muun muassa näihin kysymyksiin ja moniin muihinkin asioihin, joita ei edes osaa kysyä, antaa vastauksen tämä kirja, joka perustuu laajaan lähdeaineistoon ja kirjallisuuteen. Kirjoittajat vaikuttavat melkein hurmioituneilta eläytyessään lähetystyöntekijäveteraanin elämäntyöhön. Kirja on samalla mukaansa tempaava historiallinen ajankuva Suomesta, Ambomaasta ja koko silloisesta maailmasta. Jos jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin kuin kauniisti sanotaan, niin on joidenkin elämä pidemmän ja seikkaperäisemmän tutkimuksen arvoinen.

Selma Rainio, joka muutti vuonna 1906 sisarensa kanssa ruotsinkielisen sukunimensä Lilius karkkulaisen kantaisän kotikylän nimeen, sai ensimmäisiä lähetysvaikutteita kotipappilastaan Saarijärveltä. Koulunkäynti Jyväskylässä testasi neitosen oppimisvalmiuksia ja -halua ja jatkossa myös mielenkiinnon suuntautumista. 1800-luvun lopulla naisten paikka oli koti ja siviilisääty avioliitto, joka samalla tarkoitti sitä, että opiskelu ja tutkimus merkitsivät naiselle vastamäkeen kulkemista. Naisten ei oletettu opiskelevan ylioppilaiksi puhumattakaan akateemisesta jatko-opiskelusta. Selma Rainiolla oli kuitenkin kova halu valmistua lääkäriksi. Hän oli kotinsa piirissä jo ehtinyt nähdä sairautta ja kuolemaa, mikä herätti hänessä halun lievittää kärsimystä. Yliopistossa ei naisille ollut osakuntapaikkaa. Ajan henkeen kuului, että monessa asiassa naisen oli haettava vapautusta sukupuolestaan hoitaakseen miessukupuolelle korvamerkittyjä tehtäviä. Kaikki naiset eivät tyytyneet katsomaan sivusta sukupuolisyrjintää. Naisasialiike, johon Rainiokin liittyi, ajoi naisten tasa-arvoa ja oikeuksia. Vuonna 1906 toteutui Suomessa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Rainion ohella muutama muukin nainen opiskeli lääketiedettä. Laimi Leidenius väitteli jopa tohtoriksi.

Lähetystyön kannalta oli merkityksellistä, että Selma Rainio sai opiskelija-asunnon lähetyssaarnaajan lesken Ida Weikkolinin luota. Rouva Weikkolin oli kirjoittanut lähetysaiheisia kirjoja ja kertoi muistoja miehensä elämästä, joka oli ollut ensimmäisten yhdeksän Ambomaalle lähetetyn lähetin joukossa. Lähetyskutsu virisi jatkossa Naisylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen ja siihen liittyvien pohjoismaisten ylioppilaskokousten sekä vuonna 1899 perustetun Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliiton vaikutuksesta. Selman lähetyskutsu kiteytyi Jeesuksen sanoihin Luukkaan evankeliumissa (18: 29-30): ”Totisesti sanon minä teille: ei ole kenkään, joka jätti huoneen, taikka wanhemmat, taikka weljet, taikka emännän, taikka lapset, Jumalan waltakunnan tähden, joka ei paljon enämpää saa tällä ajalla jällensä, ja tulewaisessa maailmassa ijankaikkisen elämän”. Sanaa saattoi soveltaa sekä omaan kotiinsa että isänmaahansa. Leskeksi jääneeltä äidiltä piti tietysti pyytää lupaa lähetystyöhön lähtemiseen. Äiti myönsikin sen auliisti, sillä myös hän piti lähetystyötä suuressa arvossa. Siskot arvostivat Selman vakaumusta ja lähetyskutsua, veljet sen sijaan suhtautuivat ajatukseen nuivasti.

Saatuaan opiskelut ja niihin liittyneet harjoittelut valmiiksi Selma oli valmis lähtöön vuonna 1908.  Hän oli ehtinyt myös käydä opintomatkalla Saksassa. Hampurin trooppisten tautien laitoksessa hän pääsi testaamaan ammatillisia kykyjään. Etsiessään erään potilaan verestä malarialoisia hän löysi pikkuolion, ameban. Saksalaiset tekivät löydöstä uutisen: ”Suomalaisneiti on tehnyt löydön.” Matka Ambomaalle tapahtui laivalla kolmen muun lähettitoverin kanssa, joista kaksi oli sulhastensa luokse matkustavia morsiamia.

Perillä Ambomaalla ei ollut tehty etukäteen terveydenhuoltoon liittyviä suunnitelmia eikä toimenpiteitä. Kaikki pitää aloittaa nollapisteestä. Työn aloittamisen yhteydessä piti samalla tutustua uuteen kulttuuriin, johon sisältyi ambolainen käsitys sairaanhoidosta. Kielen opiskeluun ei ollut aikaa eikä sen merkitystä ehkä silloin ollut vielä ihan ymmärretty. Noituuteen ja taikuuteen pohjautuvien ambolaisten tapojen rinnalla oli käytössä vanhojen lähetystyöntekijöiden homeopaattisia parannuskeinoja. Selma ei asettanut koululääketiedettä luonnonmukaisten parannuskeinojen vastakohdaksi eikä aiheuttanut siten lähettien keskinäistä kahinointia. Yhtä vaikeaa kuin oli taistella noituutta vastaan, oli vaatia potilailta maksua, mitä Suomen Lähetysseuran johtokunta edellytti. Vaihdantataloudessa oli tavaroiden vaihto muutenkin monimutkaista. Sairaalaa tukivat ajoittain siirtomaaviranomaiset ja timanttikaivosyhtiö. Omavaraiseksi ei sairaalaan toimintaa voinut saada mitenkään.

Sairaala joka tapauksessa rakennettiin Onandjokwelle, missä se on yhä tänä päivänä, vaikka Selmalla oli 30-luvulla jo suunnitelmia sairaalaan siirtämiseksi muualle vesipulasta johtuen.  Selman apuna oli aluksi ambolainen poika. Myöhemmin hänen avukseen lähetettiin Suomesta kaima Selma Santalahti, jonka terveys kesti esimiestään huonommin Ambomaan olosuhteita, mutta joka toimissaan oli nopea ja kätevä.  Selma Rainion ensimmäiset työkaudet venyivät noin 10 vuoden mittaisiksi. Kolmas työkausi jäi lyhyeksi. Itse asiassa hän oli jo vakavasti sairas ja pystyi toimimaan virassaan vain aika ajoin. Pääsääntöisesti hän oli itse potilas ja toisten hoidettavana. Hänellä oli vielä suunnitelmissaan palata loppuelämäksi kotimaahan, mutta sairaus vei lopulta voiton. Vuoden 1939 alussa uurastajan voimat hiipuivat. Hänet haudattiin Onandjokwen lähetysasemalle, jonne hän hakeutui kolmannella työkaudellaan. Hänen työtään jatkoivat Anni Melander vuodesta 1932 alkaen ja Aino Soini vuodesta 1938 alkaen. Lääkintälähetys ja terveydenhoitotyö toimivat ensimmäiset vuosikymmenet vähäisin työntekijämäärin ja vajavaisella tuella. Silti työn voi sanoa edenneen suurin harppauksin. Lukuisten suomalaisten sairaanhoitajien ja kätilöiden tultua työvahvuuteen terveydenhoito vakiinnutti asemansa osana lähetystyötä. Ambolaisten kouluttaminen hoitotyöhön oli myös päässyt alulle. Tänä päivänä terveydenhuoltotyö on namibialaisten omalla vastuulla. Syvimmän vaikutuksen tähän työhön jätti uranuurtaja Selma Rainio.

Teoksen liitteenä on runsas autenttinen kuvitus sekä Namibian ja Ambomaan kartat. Tolle et lege.

Ilpo Perttilä