Mystinen Maestro

Haave lähetystyöstä vaihtui ekumeniaan

Raine Haikarainen: Mystinen Maestro. Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus. Kirjapaja 2018.

Yksi merkittävimmistä 1900-luvun suomalaisista teologeista oli Helsingin yliopiston ekumeniikan ja dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen (s. 1924 Pori, k. 1995 Benalmadena, Espanja). Kun minä tulin yliopiston kirjoihin, Teinonen oli Roomassa seuraamassa Vatikaanin II konsiilia. Opintokirjassani on yksi merkintä Teinoselta, allekirjoitus, jolla hän kuittaa dogmatiikan approbaturin suoritukseni. Minulle se jäikin ainoaksi dogmatiikan arvosanaksi enkä muista tavanneeni Teinosta henkilökohtaisesti, toisin kuin monet muut kurssitovereistani. Toki olin tietoinen hänestä, mutta hän ei ollut vielä tuolloin tullut tunnetuksi sellaisena originellina persoonana, jollaisena hänet jo kymmenen vuotta myöhemmin tunnettiin.

Uskonnonfilosofian apulaisprofessori Olavi Castrénilla, joka oli ollut 40-luvulla Teinosen uskonnonopettaja Porin lyseossa, oli tapana 60-luvulla esitellä ensimmäisen vuoden teologian opiskelijoille Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta paikkana, jossa opettajina toimi omalaatuisia henkilöitä: ”Yksi on eronnut vaimostaan, toinen kirkosta, kolmas on juoppo ja neljäs hullu. Viimeksi mainittu olen minä.” Muut kyseenalaisen maineen saavuttaneet teologit olivat Kauko Pirinen, Osmo Tiililä ja Lauri Haikola. Teinonen oli vasta nouseva tähti. Ehkä hän muodosti jatkumon tähän sarjaan. Runsas tupakointi oli selvästi terveyttä uhkaava tekijä. Runsas viinin käyttö edusti sopeutumista eteläeurooppalaiseen tapakulttuuriin. Viinin ylistäminen oli hänelle tyypillistä provosoivaa esiintymistä, jonka tarkoituksena oli pilkata tekopyhyyttä, niin ymmärrän. Hulluutta edusti pyrkimys äärimmäisyyksiin yksinkertaisessa elämäntavassa, silakan syönnissä ja kotipuutarhan hoitamisessa. Huomiota herättää hänen nuukuutensa. Eipä sen puoleen, kun ei nuorempana löytynyt palkkatuloihin oikeuttavaa työtä, oli opittava nuukailemaan. Edellä mainittuihin yliopistokollegoihin rinnastettuna Teinosen merkittävin piirre oli kuitenkin liittyminen roomalaiskatoliseen kirkkoon. 

Osmo Tiililä oli Teinosen opettaja ja pitkäaikainen ystävä. Opettajalla ja oppilaalla oli toisiaan kunnioittava keskinäinen suhde, mutta ajan myötä heidän näkemyksensä erosivat toisistaan. Tiililä tulikin ilmoittamaan kirkosta eroamisestaan tuoreeltaan Teinoselle: ”Mitäs sanot?” Teinosella oli vastaus valmiina: ”´Extra ecclesiam nulla salus´” (Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), niinhän olet itse opettanut.” Tiililä meni sanattomaksi. Tiililän suhde kirkkoon oli muodostunut kriittiseksi. Erityisesti Erkki Niinivaaran synodaalikirja Maallinen ja hengellinen (1952) oli ärsyttänyt Tiililää. Hän koki, että kirkko puuhastelee toissijaisissa asioissa ja laiminlyö sen, mitä varten kirkko on olemassa. ”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan”, julisti Tiililä kirjasessaan Kirkon kriisi (1962). Suomen uutiset tulivat tuota pikaa Vatikaanin konsiilin tarkkailijana olevan Teinosen tietoon. Hän kirjoitti pikavauhtia vastauksen Tiililälle kirjasessaan nimeltä Kriisin kirkko (1964). Teinosen mukaan kirkko on aina ollut kriisissä. Kriisi kuuluu kirkon olemukseen. Kirja ei ole mikään helppolukuinen pamfletti, vaan se sisältää vakavaa teologista pohdintaa. Teinonen päätyy pohdinnoissaan samoihin johtopäätelmiin, joita hän on jo löytänyt ekumeenisesta liikkeestä. Reformoiduille kirkoille on ominaista ”sekulaariteologinen” ajattelu, jonka lähtökohtana on toteamus, että ”ajallinen ei pysty käsittämään iankaikkista.” Viimeistään tämän kirjansa myötä Teinonen on siirtymässä kohti katolista teologiaa, jossa pyrittiin pois armon ja luonnon vastakkainasettelusta. Kirkko on ymmärrettävä sekä sosiologisena ihmisten yhteisönä että samanaikaisesti instituutiona, johon kuuluu organisaatio ja palveluvirka. Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen. 

Teinonen ymmärsi luterilaisen kirkon katolisen perinteen jatkumona. Luterilaisuudella ei ole mitään itseisarvoa. Kirkkomme ei pidä kysellä, mitä on aito luterilaisuus, niin kuin reformaation juhlavuosina oli tapana kysellä. Teinosen mukaan aitoa on katolilaisuus ja apostolisuus. Siihenhän reforrmaatiokin pyrki. Reformoitu kristillisyys, Zwinglin ja Calvinin perinteen vaalijat, edustaa lähtökohtaisesti väärää oppia. Reformoidut kirkot edustavat yhä pienemmiksi ryhmiksi pirstoutuvaa kristikunnan osaa. 70-luvun alussa Suomen kirkon oli otettava kantaa  reformoitujen ja luterilaisten kirkkojen yhdentymiseen tähtäävään ns. Leuenbergin konkordiaan. Teinoselta ei herunut hyvää sanaa tästä hankkeesta. Koko systemaattisen teologian laitoksella oli samanlainen katsantokanta. Suomen kirkko ei katsonut mahdolliseksi liittyä konkordiaan, vaikka hankkeella oli myös nimekkäitä tukijoita sekä piispoissa että professoreissa. Teinonen oli ilmeisesti vahva vaikuttaja omalla osaamisalueellaan. Toisaalta systemaattisessa teologiassa oli myös muita nimekkäitä ja eteviä oppineita, joilla oli myös kansainvälistä tunnettuutta.

Kun naispappeutta koskeva keskustelu tuli esille 70-luvulla, systemaattisen teologian laitoksen opettajat olivat Teinosen tavoin kriittisiä. Teinosen pääasiallinen peruste naispappeutta vastaan oli kaksituhatvuotinen kristillinen perinne eli suurten kirkkokuntien käytäntö. Kun ei kristikunnassa ole korkeimmalla ekumeenisella tasolla ennenkään toteutettu naispappeutta, ei se voi tulla nytkään kysymykseen. 80-luvulla muutamat Teinosen ajatushautomoon kuuluneet opettajat muuttivat mieltään – näin ainakin Kalevi Toiviainen ja Tuomo Mannermaa. Vanhoilla päivillään Andalusian auringon lämmössä ja roomalaiskatolisen kirkon helmassa Teinonenkin oli jo vähän lämpenemään päin. Hän uskoi, että kahdensadan vuoden sisällä katolinen kirkkokin hyväksynee naispappeuden. Teinosen Marita-tytär oli saanut viran Ingatorpin kirkkoherrana Ruotsissa. Vaikka isällä ja tyttärellä ei sattuneesta syystä ollut paljon kanssakäymistä, ajan kuluessa mieli voi muuttua.

Teinosen urasta ei tullut sitä, mitä hän oli nuorena haaveillut. Ensiksi hänestä piti tulla upseeri. Sellainen henki oli sotien välissä, kun suojeluskunta-aate oli voimissaan. Teinonen joutui raakaan Lapin sotaan, jossa hänelle kypsyi ajatus, että armeijan palvelus saa jo riittää. Moni tulee uskonnolliseen herätykseen, mikä johtaa sitten ammatin valintaan. Näin ei tapahtunut Teinoselle. Hän koki teologian mielenkiintoiseksi tutkimuskohteeksi. Muita vaihtoehtoja voisivat olla teoreettinen filosofia, itämaiset kielet ja sanskrit. Viimeksi mainittua ei sentään ollut teologisen tiedekunnan opintovaatimuksissa, vaan klassiset kielet kreikka, latina ja heprea.

Opiskelija tarvitsi asuntoa Helsingistä. Sellainen oli mahdollista saada Suomen Lähetysseuran opiskelija-asuntolasta edellyttäen, että asukas sitoutuu lähtemään lähetystyöhön, jos Jumala suo. Teinosta kiinnosti lähetystyö. Siinä tarvittiin hyvää kielipäätä ja kiinnostusta vieraisiin kulttuureihin ja uskontoihin.  Sopi kuin nenä päähän Teinoselle. Lähetystyön avulla oli mahdollisuus rakentaa toimivia kansainvälisiä yhteyksiä. Teinonen liittyi vuonna 1899 perustettuun Suomen akateemisten vapaaehtoisten lähetysliittoon (AVL). Hänen huonetoverinaan Lähetyskodissa oli myöhemmin Luterilaisessa maailmanliitossa pitkän uran tehnyt Risto Lehtonen. Teinosta kiinnosti kirjallisuus. Pian hän saikin tehtäväkseen Lähetysseuran kirjaston järjestämisen. Hänet valittiin myös AVL:n vastuuhenkilöksi. Seppo Löytyn pyynnöstä Teinonen suostui pitämään AVL:n opiskelijaillassa esitelmän. Teinonen lupasi pitää sellaisen esitelmän, ”ettei toiste enää pyydetä”. Esitelmän aiheena oli ”Paul Tillichin lähetysajattelun teologiset implikaatiot”. Opiskelijat olivat ällikällä lyötyjä. En tiedä, pyydettiinkö uudelleen. AVL:n sääntöihin Teinonen ajoi läpi sääntömuutoksen. Hän oli löytänyt sääntötekstistä ristiriitaisuuksia, kyseenalaisia opillisia korostuksia ja huonoa suomen kieltä. ”Sääntöjen sanonta on antroposentrinen, immanenttinen, ritschliläinen ja John R. Mottilainen.” Säännöistä puuttui kokonaan viittaus luterilaisiin Tunnustuskirjoihin. ”Maahamme leviävät sangen vaaralliset ja lihalliset reformoidut pyhitysliikkeet, jotka salatussa muodossa opettavat oman vanhurskauden oppia.”

Lähetysseuran kirjastoa järjestäessään Teinonen törmäsi lähetystyön teologiaa ja käytäntöjä pohtiviin teoksiin. Niinpä loppututkintoa varten vaadittavan opinnäytteen aiheeksi valikoitui eksoottinen teema ”Lähetystyö avioliiton uudistajana Ambomaalla”. Työ sai korkeimman arvosanan ja Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura (STKS) julkaisi sen kirjana (1949). Tekijä ei vähätellyt tuotteensa merkitystä päätymällä esipuheen ehdotukseen suomalaisen lähetystieteen luomisesta. Teinonen oli aikaansa edellä. Samana vuonna hänelle myönnettiin Kirkkojen maailmanneuvoston stipendi. Matkasta tuli käänteentekevä Teinosen urakehityksen kannalta. Connecticutissa toimiva Hartfordin seminaari on tullut tunnetuksi uskontoteologiaan keskittyvistä opinto-ohjelmista ja erityisesti kristinuskon ja islamin välisestä dialogitutkimuksesta. Yhdysvalloissa suomalaisen yhtenäiskulttuurin kasvatti kohtasi monien uskontojen kirjojen ja kristillisen kirkon jakautuneisuuden eri kuppikuntineen.

Amerikan-matkallaan Teinonen kohtasi tulevan aviopuolisonsa, Riitta Helasen, joka oli valittu Kanadan Torontossa pidettävään Kristillisen kasvatuksen kongressiin 1950 ainoana ylioppilaana, vieläpä naisjäsenenä arvovaltaiseen suomalaiseen delegaatioon. Paluumatkalla hän tutustui Gripsholm-laivalla tutunnäköiseen opiskelijatoveriinsa. Näin alkoi Sepon ja Riitan yhteinen matka. Seppo anoi Suomen Lähetysseuran johtokunnalta lupaa mennä kihloihin teologian ylioppilas Riitta Helasen kanssa. Kirjan mukaan Teinosen piti anoa vielä uusi lupa avioliiton solmimiseksi samalta instanssilta. Onkohan siihen aikaan ollut kaksi anomusta? Minä sentään selvisin yhdellä anomuksella. Olipa niin tai näin, vakka löysi kantensa. Lähetystyöhön lähteminen kuitenkin jäi. Yhtenä kantona kaskessa oli lähetysjohtaja Tuure Vapaavuori, joka ei suostunut siihen, että Teinosen lähettäjänä olisi ollut yhdysvaltalainen lähetysjärjestö, joskin osoite olisi ollut suomalaisillekin tutuksi tullut Makumiran teologinen seminaari. Vapaavuori lienee epäillyt Teinosen menestymistä vaativissa olosuhteissa, opetustehtävässä, jossa edellytettiin kykyä joustaa ja toimia yhteistyössä. Pariskunnan yhteinen lähetystyöhaave kariutui. Sepolla olivat uudet haasteet edessä. Ekumenian edistäjänä hän osallistui lähetystyöhön uraa uurtavalla tavalla. Riitta valmistui naisteologiksi ja toimi itsenäisenä viranhaltijana useissa tehtävissä, mutta puolisolleen Sepolle hän oli ainainen oikolukija, puhtaaksikirjoittaja ja kommentaattori kuin myös yhdessä toimitettujen kirjojen toinen osapuoli, ehkä puolisoaan merkittävämmän panoksen antanut kirjoittaja.

Millainen Seppo A. Teinonen oli yliopiston katederin edessä ja kuinka hänen teologinen uransa eteni, sen kaikki kirja kertoo yksityiskohtaisen tarkasti. Tieteellisen tutkimuksen ja erityisesti mystiikkaan perehtymisen lisäksi teoksessa käsitellään Teinosen perhe-elämää, vapaa-ajanviettoa mökillä, toimintaa klassisten hartauskirjojen julkaisemiseksi suomen kielelle, muuttoa Andalusiaan ja toimintaa Aurinkorannikon suomalaisyhteisön piirissä, matkaoppaiden kirjoittamista ja matkanjärjestäjänä toimimista. Härkätaistelujen teologia ja mariologian harrastus menevät jo niihin äärimmäisyyksien kategoriaan, joissa monet Teinosen ystävät ja työtoverit, ehkä aviovaimokin tyytyivät maltillisempaan suhteeseen. Katolinen kirkko ei ollut järin viehättynyt pohjoismaalaiseen pappiin, joka toivoo luterilaisen pappisvihkimyksensä hyväksymistä katolista ordinaatiota korvaavaksi toimitukseksi.

Raine Haikarainen on kirjoittanut kirjan henkilöstä, joka aina tyytyi olemaan ”servus inutilis”, henkilö, joka ei etsi julkisuutta eikä haluaisi itsestään kirjoitettavan elämäkertaa. Mutta eihän tässä kirjoiteta vain Seppo Teinosen elämäkertaa, vaan meidän kaikkien yhteistä historiaa. Mutta tuon vaatimattoman hyödyttömän palvelijan titteli sopii paremmin monille muille kuin Sepolle, joka on luonut ansaitusti merkittävän uran Suomen kirkollisessa historiassa. Kirjan lopussa löytyy luettelo kirjaa varten tehdyistä haastatteluista sekä luettelo Teinosen omasta ja puolisonsa kanssa yhdessä julkaisemasta kirjallisesta tuotannosta, luettelo Teinosen suomentamista teoksista sekä painetut lähteet ja kirjallisuusluettelo ja viimein henkilöhakemisto. Pieniin kirjoitusvirheisiin ei kaiken hyvän, varsinkaan mehevien sutkausten jälkeen kehtaa puuttua eikä johonkin muuhun vähäpätöiseen yksityiskohtaan. Se on kuitenkin todettava, että aika lienee jo saanut Teinosen kiinni. Sepon seuraajat ovat ottaneet myös kriittistä etäisyyttä opettajaansa. Paluu katolisen kirkon helmaan on monimutkaisempi prosessi kuin mitä Maestro uskoi. Reformaation vasen siipi on kyllä pahasti sirpaloitunut, mutta edustaa maailmanlaajuisesti katolisen kirkon suosiota lähenteleviä lukuja. Kristikunnan painopiste on siirtynyt eteläiselle pallonpuoliskolle.

Ilpo Perttilä