Kirja-arvostelu:Kirkot historian murrosvaiheissa

Historia opettaa

Risto A. Ahonen: Kirkot historian murrosvaiheissa. Väyläkirjat 2019. 240 s.

Suomen Lähetysseurasta lähetysteologin tehtävistä eläkkeelle siirtynyt teol. tri, dosentti Risto Ahonen on koonnut aiemman mittavan tutkimustyönsä yhdeksi lähetystyön historiaksi. Hän on tulkinnut lähetyshistorian murrosvaiheiden kautta kuutena jaksona toteutuneeksi historialliseksi kehitykseksi. Tämän historian jaksotuksen on esittänyt Andrew F. Walls.  Ensimmäinen jakso käsitti juutalaiskristillisen seurakunnan ja Jerusalemin äitiseurakunnan syntymisen. Toinen jakso kesti Jerusalemin tuhoutumisesta vuonna 70 Rooman imperiumin päättymiseen vuonna 410. Tämän jakson keskeinen piirre oli oli kristillisen opin ja tunnustuksen muodostaminen. Kolmas vaihe oli barbaarikansojen aika. Roomalaiset kutsuivat muita kansoja barbaareiksi, millä he tarkoittivat sivistymättömiä kansoja. Kristinusko vakiinnutti asemansa nykyisen Länsi- ja Keski-Euroopan alueella. Keskeinen merkitys oli Kaarle Suurella, joka vakiinnutti kristinuskon valta-aseman hallitsemillaan alueilla. Hän käytti käännytystyössään myös väkivaltaa. Valitettavasti hän ei jäänyt ainoaksi voimakeinojen käyttäjäksi lähetystyössä. Pääasiallisesti kristinusko levisi tällä aikajaksolla luostariyhteisöjen kautta. Luostarilaitos ei ollut vain sisäänpäin kääntynyttä uskonharjoitusta, vaan myös matkustajien ja sairaiden hoitamista sekä teologisen tutkimuksen kehittämistä, mikä johti yliopistolaitoksen syntymiseen. Neljäs vaihe alkoi oikeastaan muslimien Konstantinopolin valloituksesta, minkä jälkeen syntyi reformaatio. Euroopan nousu taloudelliseksi ja kulttuuriseksi mahtitekijäksi johti maanosan vaurastumiseen sekä teknologian, tieteen ja teollisuuden edistymiseen. Löytöretkistä alkoi eurooppalainen ekspansio muihin maanosiin. Lähetystyö kulki kolonisaation rinnalla välillä yhteistyössä valloittajien kanssa, usein myös vallankäytön kritiikkinä. Viides vaihe sisälsi länsimaisen kulttuurin rappion. Länsimainen sivistykseen syntyi suunnaton tahra maailmansotien ja holocaustin myötä. Kuudes vaihe on maailmansotien jälkeinen aika. Kirkko on vienyt sanomansa maan ääriin saakka. Kristinuskon painopiste on siirtynyt länsimaista Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Tämä ei ole merkinnyt uskonnon merkityksen vähenemistä niin kuin ateistisessa ja kommunistisessa ajattelussa uskottiin. Itä-Euroopassa kaatui kommunismi, ei kristinusko. Se, joka luuli seisovansa, kaatui.

Päälinjojen selvittämisen ohessa Ahonen selvittelee yksityiskohtaisemmin joitakin kohokohtia lähetystyön historiassa. Yksi liian vähällä huomiolle jäänyt vaihe on ollut Itä-Syyrian kirkon lähetys  ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla.  Kun islam valloitti Pohjois-Afrikkaa, Silkkitien käyttäjät, nestoriolaiset munkit, veivät evankeliumin sanoman aina Kauko-Itään, Intiaan ja Malakan niemimaalle asti. Sittemmin Kiinan lähetyksessä fransiskaanit ja dominikaanit tekivät 1200- ja 1300-luvuilla monia yrityksiä toiminnan laajentamiseksi. Kristinuskon levittäminen Kiinaan on myös osa suomalaista lähetyshistoriaa joka alkoi vuonna 1900 Suomen Lähetysseuran toimesta. Suomalainen toiminta saattoi olla vähäpätöistä verrattuna suurempiin toimijoihin, mutta asia tuli meille tutuksi ja läheiseksi. Kirjoittaja paheksuu syvästi brittiläistä kauppapolitiikkaa, jolla Kiina alistettiin tuhoisaan ooppiumkauppaan.  Siirtomaapolitiikka on ollut häikäilemätöntä vieraiden valtioiden hyväksikäyttöä. Uskonnon levittäminen valtapolitiikan rinnalla on tehnyt kristinuskosta moraalittoman aatteen, joka muutenkin on koettu vieraaksi uskonnoksi omien kansallisten uskontojen rinnalla. Lähetystyön tekijät ovat olleet vaikeassa asemassa yrittäessään ottaa etäisyyttä siirtomaaisäntiin. Lähetystyö on useimmiten ollut eturintamassa monien kulttuurien ymmärtämisessä ja kansallisten kielien vahvistamisessa. Lähetystyössä toimitaan aina kohdemaan omalla kielellä. Kullekin kansalle luodaan oma kirjakieli, jota tuetaan koululaitoksen perustamisella. Kiinalainen kommunismi yritti tuhota 1900-luvun jälkipuoliskolla ei vain kristinuskoa vaan myös muut uskonnot. Lähetystyöntekijät ajettiin pois maasta. Maon käynnistämän kulttuurivallankumouksen aikana 1960-ja 70-luvuilla kommunismin aate otti suoranaisesti uskonnon aseman kaiken hallitsevana ideologiana. Talousideologiallaan kommunismi tuhosi Kiinan talouden. 1980-luvulta alkaen tuli käänne, jossa on suosittu yritteliäisyyttä ja yksityistä omistusta. Kiinan talous on lähtenyt ennen näkemättömään nousuun. Kiina on levittänyt aktiivisuuttaan toisiin maihin ja maanosiin. Silkkitie on otettu uuteen käyttöön. Kiina tavoittelee jo hegemoniaa maailmanmahtina. Tässä sivussa se on myös avautunut kristilliselle toiminnalle, mikä ei kuitenkaan tarkoita lähetystyön sallimista sanan perinteisessä merkityksessä. Ns. Kotikirkkoliikkeen edustajat arvioivat kristittyjen määräksi Kiinassa jo yli 80 miljoonaa.

Oma lukunsa on Afrikka, jossa kristittyjen lukumäärä on kohonnut 600-miljoonaan. Entisestä pakanamaanosasta on tullut maailman kristillisin maanosa. Kristittyjen lukumäärään voi tietysti aina suhtautua vähän kriittisesti, mutta kritiikkiä on hyvä soveltaa myös länsimaiden kristittyjen lukumääräarvioihin. Aika erikoista, jopa ihmeellistä, on se, että orjuuteen alistetut afrikkalaiset siirtolaiset omaksuivat emämaansa ja sortajansa uskonnon eivätkä jääneet uskossaan yhtään heikommiksi kuin valtaväestö. Afrikkalaisuus on siis levinnyt kolonisaation emämaihin. Erityisen maininnan saavat Itä-Afrikan kirkot Etiopiassa ja Tansaniassa, sillä niissä ovat kasvaneet jäsenmäärältään maailman suurimat evankelisluterilaiset kirkot. 1970-luvulla Etiopian Mekane Yesus –kirkko arvosteli länsimaista lähetystyötä kehitystyön tukemisesta julistustyön kustannuksella. Tämä tapahtui samaan aikaan kun käytiin moratorio-keskustelua, jonka tarkoituksena oli vähentää lähetystyön paikallista omaehtoisuutta heikentävää vaikutusta. Uskottiin, että ulkomaisen lähetystyön väliaikaisella keskeyttämisellä voisi olla piristävä vaikutus paikalliseen kirkkoon. Kirkko oli kyllä itseään hallinnoiva ja ehkä myös itseään levittävä, mutta taloudellisesti se oli pahasti riippuvainen ulkomaisesta tuesta. Minun on tunnustettava, etten ollut ihan varma silloisen oman kirkkoni (Mekane Yesus) perusteluista, jolla länsimaista hegemoniaa arvosteltiin. Olin ’hiippakuntani’ taloudenhoitaja enkä huomannut mitenkään, että kirkon työssä olisi näkynyt vaikeus saada varoja  seurakuntatyöhön. Syy siihen, että kehitysyhteistyötuet olivat seurakuntatyötä suuremmat, johtui kehitystyön ’rakenteellisesta’ kalleudesta. Kehitystyö vaati investointeja ja kallispalkkaisia ammattiosaajia, joita piti tuoda oman henkilöstön ulkopuolelta. Julistustyö ei vaatinut niin paljon investointeja yhtä vähän kuin kallispalkkaisia julistajiakaan. Mutta sen myönnän, että kun julistustyöhön palkattiin ulkomaisella tuella paikallista henkilöstöä, niin palkkavaatimukset nousivat sellaiselle tasolle, ettei yksikään seurakunta olisi enää voinut kilpailla palkkatasosta. Olisikohan niin, että halvalla julistettu evankeliumi olisi kuitenkin uskottavampi kuin rahan voimalla julistettu?

Ahonen nostaa esille useita mielenkiintoisia teemoja, kuten lähetys ja kulttuuri, maallisen ja hengellisen vallan yhdistämisen tuomat ongelmat, kansainvälinen kauppa ja muuttoliike uskon levittäjänä, kiinalaisen ja korealaisen diasporan missionaarisuus, sivistämisen ja kristillisen lähetystyön välinen jännite, ’kristianisaatio’, Sosiaalisen evankeliumin liike sekä apostolisuus ja katolisuus missionaarisen kirkon tuntomerkkeinä. Kirja sisältää historiallisesti merkittävien lähetysteologien ja kirkollisten kokousten/konferenssien esittelyn. Loppuluku tähyää tulevaisuuteen: miten tästä eteenpäin. Vastaus on kerrottu edeltävillä sivuilla. Historia on opettanut.

Ilpo Perttilä