Uskonnot kohtaavat

Lähetystyössä tarvitaan uskontoteologiaa

Mikko Heikka: Uskonnot kohtaavat. Mahdollisuus parempaan maailmaan. Gaudeamus 2018. 302 s.

Jo valistuksen ajasta lähtien on uumoiltu, että uskontojen merkitys häviää, kun ihmiset sivistyvät ja tiede selittää elämän mysteerin. Evoluutio selittää kaiken. Kommunismin uskontokritiikin kiteytti kosmonautti, joka totesi, ettei avaruuslennollaan nähnyt jumalaa. Kieltämättä länsimaissa uskonnon merkitys on heikentynyt. Suomessakin on laskettu, että luterilaisen kirkon viimeiset valot joku sammuttaa jo yhden sukupolven päässä. Uusateistit ainakin yrittävät pitää huolen siitä, että uskontoa ajetaan nurkkaan ja saatetaan naurun alaiseksi. Mutta mikään ei auta, globaalissa mittakaavassa. Kristinusko ja islam kasvavat. Muutkin korkeauskonnot leviävät, mikä syntyvyyden kasvun perusteella, mikä omalla viehätysvoimallaan. Ja kaiken lisäksi uusia henkisyyden muotoja sikiää uskonnollisuuden kirjoon.

Muutamia näyttää pelottavan se, että maahanmuutto tuo maahamme  vieraita uskontoja. Onko ehkä islamin uskonnossa aineksia väkivaltaisuuteen ja terrorismiin, kun monet terroristit perustelevat toimintaansa juuri islamilla? Tosi asiassa suuri osa maahanmuuttajista on kristittyjä. Maahanmuuttoa voi itse asiassa puolustaa kristinuskon vieraanvaraisuudella. Vainottuja, kodittomia ja sorrettuja tulee kohdella humanitäärisin perustein. Onko monikulttuurisuus siis uhka vai mahdollisuus? Näyttää siltä, että monikulttuurisuuteen ja vieraisiin uskontoihin suhtaudutaan vihamielisesti usein sen tähden, ettei niiden sisältöä tunneta. Vieraisiin suhtaudutaan epäluulolla, sillä olemme tottuneet asumaan niin väljästi, ettei naapurin savut näy meidän torppaamme. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Pakolaisaaltojen myötä maahamme on vyörynyt joukkoja niistä maista, joissa erilaiset katastrofit ovat tehneet asumisen sietämättömäksi. Nyt ei riitä vain se, että siedämme vieraita ja outoja ihmisiä keskuudessamme. Heitä tulisi myös oppia ymmärtämään ja heidät tulisi integroida osaksi kansaamme. Uskonnonopetus ei voi enää olla vain oman uskonnon opetusta. Tarvitaan myös toisten uskontojen ymmärtämistä ja tuntemista.

Uskontoteologia on teologisen tutkimuksen osa-alue, joka tarkastelee uskontoja oman uskonnon näkökulmasta. Uskontoteologia valmistaa edellytyksiä uskontodialogille, joka merkitsee uskontojen käsitteellistä, hengellistä ja käytännöllistä vuorovaikutusta. Dialogilla edistetään uskontojen rauhanomaista vuorovaikutusta, keskinäistä kunnioitusta ja luottamusta. Sitä tarvitaan, kun stereotypiat ja väärinkäsitykset eri uskonnoista lisääntyvät. Uskontoteologia on osoittanut, ettei uskontojen välisiä eroja voi silloittaa. Kaikki uskonnot eivät johda eivätkä edes pyri samaan päämäärään. Jotkut uskonnot ovat luonteeltaan hyvin filosofisia, niin että uskonnon määritelmääkin joudutaan hakemaan. Uskontojen yhteinen piirre näyttää olevan käsitys hyvän jakamisen vastavuoroisuudesta, joka tulee esille meidän keskuudessamme tunnetusta kultaisesta säännöstä ja myös rakkauden kaksoiskäskystä. Maailmaneetoksella on erittäin suuri merkitys, kun etsitään ihmiskunnalle parempaa tulevaisuutta. Sitä tarvitaan mm. rauhantyössä ja ilmastonmuutoksen hallinnassa. Nämä ovatkin uskontojen yhteisiä vaikutusalueita, joissa tunnustamme olevamme samassa veneessä. Näissä asioissa pelastumme parhaiten yksissä tuumin.

Mikko Heikka on laatinut mielestäni suoranaisen uskontoteologian käsikirjan, joka selvittää maahanmuuttoa ja pakolaisuutta, ennustaa uskontojen tulevaisuutta, kuvaa uskontoteologista tutkimusta ja uskontodialogin menetelmiä, vertailee uskontoja toisiinsa, esittelee uskontojen rauhantyötä ja toimintaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Monikulttuurisuuden lisäksi Heikka tuo esille monikulturalismin käsitteen. Wikipediakaan ei näytä tuntevan tätä sanaa, vaan muuntaa sen muotoon monikultturismi, mikä ymmärtääkseni tarkoittaa vain monikulttuurisuutta. Monikulturalismi on kuitenkin pyrkimystä tehdä arvovalintoja, joilla eri kulttuurit voivat sopeutua toisiinsa. Se on poliittisen sopeutumisen keino, jonka avulla maahanmuuttajat säilyttävät identiteettinsä mukautuen kuitenkin uuden kotimaansa talouteen, kieleen, kulttuuriin ja poliittiseen elämään. Vaihtoehtoja ovat sulauttaminen, assimilaatio ja kosmopolitanismi.

Kotoinen lähetystyömme on ollut voimakkaasti herätysliikkeiden näkemysten elähdyttämää. Se on ollut ekskluvisistista eli toiset näkemykset poissulkevaa: extra ecclesiam nulla salus. Tämän totuuden on kyllä lausunut kirkkoisä Cyprianus. Katolisen kirkon piirissä on esiintynyt myös inklusivistista näkemystä, jonka mukaan muissakin uskonnoissa on totuuden siemeniä. Ortodoksisessa kirkossa on arvostettu jopa antiikin filosofeja. Pluralistinen näkemys edustaa sitä yleistä kansanomaista näkemystä, että kaikki tiet vievät perille. Antaa kunkin uskonnon pysyä omassa totuudessaan. Lähetyshistoria osoittaa kuitenkin, että kristillinen kulttuuri on ollut aina sopeutettava kulloiseenkin elinympäristöön. Tästä Heikkakin antaa perusteellisen selvityksen. Kontekstualisoiminen on uusi sana, mutta vanha menetelmä. Oikeastaan kristillisen uskon sopeuttaminen uuteen ympäristöön alkoi jo antiikin aikana, kun juutalaiskristillinen perinne kohtasi hellenistisen kulttuurin.

Lähetystyöntekijää kiinnostava on luku, jonka aiheena on lähetys ja dialogi. Erittäin kiinnostavaa on ajatus, että Vanhan testamentin Jumala on lähetystyöntekijä, yllättävää se, että juutalaiset ovat pääasiassa tyytyneet uskontonsa pitämiseen oman etnisen ryhmänsä uskona. Kristityille puolestaan lähetys ei siis ala Uudesta testamentista, vaan jo juutalaisesta kirjallisesta perinteestä. Pakanalähetyksen perustelu on selvä. Juutalaislähetykseen on kuitenkin tullut holokaustin seurauksena suuri varaus. Kristinusko ja islam ovat missionaarisia uskontoja. Ne pyrkivät kasvattamaan kannattajiensa määrää kaikilla mantereilla. Kristityt ovat irrottautuneet käännyttämisen perinteestä. Uskosta todistetaan toisen uskonnon vakaumusta kunnioittaen ja rakkauden teoissa. Uskontoteologiassa on pyritty rakentamaan yhteisiä käytöskoodeja, jotka luovat turvallisen ilmapiirin sekä missiolle että dialogille. Tämän koodiston lähtökohtana on rakkauden kaksoiskäsky, joka on sekä kristinuskon että islamin ytimessä: Jumalaa tulee rakastaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Tämän ajatuksen tulee olla sekä lähetystyön että uskontojen kohtaamisen lähtökohtana. Ns. kultainen sääntö eettisenä sääntönä yhdistää kaikkia uskontoja. Tämä maailmaneetos mahdollistaa kristittyjen toimimiseen yhteistyössä muiden uskontojen kanssa ihmiskuntaa askarruttavissa polttavissa eettisissä ongelmissa. Heikka antaa viisikohtaisen eettisen koodiston, joka rajaa mission toimintatapoja.

Erittäin mielenkiintoisena pidän lukua ilmastonmuutos haastaa uskonnot. Heikka kiistää jyrkästi historioitsija Lynn Whiten väitteen (1967), jonka mukaan juutalais-kristillinen ihmiskeskeinen maailmankuva on ihmiskunnan ekologisen kriisin perimmäinen syy. Vanhan testamentin luomiskertomusten tarkka analyysi osoittaa, että luomiskertomukset tuovat esille sekä ihmisen oikeudet että velvollisuudet. Ekologisen kriisin syy ei ole luomiskertomuksissa, vaan länsimaisessa kulutuskeskeisessä kulttuurissa. Kulutuskulttuuri rakentuu itsekkäälle luonnon hyväksikäytölle, kun taas luomisteologisessa mallissa maailma nähdään yhteisönä, jossa ihminen ja luonto ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa.

Tämän päivän maailmassa tarvitaan uskontoteologiaa, jossa ymmärrämme sekä omaa että toistemme uskoa ja eroavuuksista riippumatta rakennamme yhdessä maailmaa, jossa ihmisten on parempi elää ja olla. Uskonnot ovat vaikuttamisen kanavia. Ei se ole meiltä kristityiltä pois, jos annamme arvon toisillekin.

Ilpo Perttilä