Laulun matka virreksi

Lähetys läpäisee virsikirjan lisävihkon

Samuli Koivuranta ja Jenni Urponen (toim.): Laulun matka virreksi. Kertomuksia virsikirjan lisävihkosta. Kirjapaja 2017.

Kirjan lukeminen edellyttää Virsikirjan uuden painoksen käyttöä, johon kuuluvat uudet virret tai erillistä lisävihkoa. Sävelmistä ja sovituksista kiinnostuneelle on tarpeen Virsikirjan lisävihkon säestyskirja, ettei kaikkia konsteja tarvitse itse keksiä.

Yksi tie laulun päätymisestä virsikirjaan on lisävihko. Sellaiselle on tarvetta, koska 50 vuotta, mikä lienee nykyään uusien virsikirjojen julkaisemistiheys, on liian pitkä ajanjakso. Maailma muuttuu ja me muutumme sen mukana. Virret vaativat jonkinlaista totuttelua, ”makustelua”. Tämä virsikirjan lisävihko pyrkii niin voimakkaasti uudenlaiseen ilmaisutyyliin, niin että melkein kaikki uudet virret edustavat modernia lähestymistapaa. Ihminen ei etsi armollista Jumalaa, kuten reformaation aikana, vaan elämän merkitystä. Suhteessa Jumalaan ei voivotella syntisyyttä, vaan kysytään: kelpaanko minä Jumalalle?

Suurin osa tämän kokoelman virsistä sanoittaa ihmisen eksistentiaalista kokemusta ilman dogmaattisia korulauseita, mikä ei varmaan tarkoita sitä, että dogmatiikkaa vähäteltäisiin. Tunnustetaan vain ihmisten yleinen kokemus: uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa. Tässä otetaan siis vakavasti etsivän ihmisen kokemus ja lähestymiskulma kristinuskoon. Virsikirja yrittää olla kontekstuaalista teologiaa suomalaisille. En yhtään ihmettelisi, jos herätysliikkeissä ja kirkollisissa sisäpiireissä uuden lisävihkon esitystapa koettaisiin liian köykäiseksi tavaraksi.

Kun Jumalan ja Jeesuksen nimeä tuskin mainitaan virressä, viriää ajatus, että tässä markkinoidaan jotain yleisuskonnollisuutta. Kritiikki voi olla ihan oikeutettua, mutta erityisen vakavasti otettavaa se olisi vain siinä tapauksessa, että varsinainen virsikirja hylättäisiin ja siirrettäisiin arkistoon. Näinhän ei tehdä. Pääasiallisesti lauletaan edelleen tuttuja vanhoja virsiä, vaikka niidenkin osalta jotkut haikailevat vielä vanhemman virsikirjan eli ennen sotia julkaistun kirjan aineistoa sanamuotoineen ja sävelineen. Se kuulostaa tavalliselta muutosvastarinnalta, jossa tunnesyyt painavat enemmän kuin tosiasiat.

Jo vuoden 1986 virsikirja poikkesi edeltäjästään voimakkaasti siinä suhteessa, että pietistissävyisten synnintuntoa ja ahdistusta ilmentävien virsien tilalle tuli valoisia sekä elämäniloa ja kiitollisuutta henkiviä lauluja. Nyt tällä tiellä astutaan vielä pykälän verran eteenpäin. Virsi ei tarkoita enää itkuvirttä ja vanhuuden vaikertamista, vaan iloa ja positiivista ajattelua. Virttä voi laulaa hyvillä mielin eikä tarvitse olla ”morkkis” päällä. Tämä merkitsee myös sitä, että toisen ja kolmannen uskonkappaleen sävyistä ollaan siirrytty kohti ensimmäistä uskonkohtaa. Merkittävä ilon lähde on Jumalan luoma luonto. Pienen varjon luomistyöstä iloitsemiseen tuo se, että ihminen tuhoaa luontoa ja olemme vaarassa menettää tämän ainutlaatuisen ilon lähteen. Mitään uutta voivottelun aihetta ihmisen luontosuhteesta ei ole kuitenkaan rakennettu. Virsiä hallitsee usko siihen, että virheet voidaan – ja ne pitää - korjata.

Lisävihkon virret eivät noudata perinteistä kirkkovuosiryhmittelyä. Lähdetään liikkeelle kiitosvirsistä. Tässä siirrytään hyvin vanhaan perinteeseen eli virsihistoriamme kahden ensimmäisen virsikirjan käytäntöön. Sitten seuraa rukousvirsien ryhmä. Tähän ryhmään kuuluu erityisesti monia lyhyitä säkeitä, joita voidaan laulaa kaanonissa, ja säkeistöjä voidaan käyttää messun rukousosiota rytmittävinä seurakunnan rukouspyyntöinä. Jumala on turvamme -nimisen otsikon alla on ehkä jossain määrin perinteistä virsimateriaalia. Näiden virsien kohdalla virren syntyhistorian tuntemisella on suuri merkitys. Juuri siitä tässä kirjassa on kysymys, että virsiä taustoitetaan, minkä jälkeen seurakunnan laulu voi saada ihan uutta kipinää. Tällainen virsi on mm. 925 Maa järkkyy, murtuu, joka perustuu Palvelevan puhelimen päivystyksessä kohdattuun ihmisten hätään. Jotkut uudet virret sanoittavat katastrofeja, kuten vaikka Estonia-laivan uppoamista ja Thaimaan tsunamia, vaikka näitä katastrofeja ei nimeltä mainitakaan.

Odotuksesta täyttymykseen -niminen osasto tuo esiin kirkkovuoden kulkuun liittyviä virsiä, joka ryhmittely aloitti kaksi edellistä virsikirjaa. Osallisuus, yhteys ja vastuu tuo esille mm. yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman, mikä teema toki voi löytyä muualtakin. Osastojen väliset rajat ovat suuntaa antavia, ei orjallisesti noudatettavia viitteitä. Tässä osastossa on runsaasti ehtoollisvirsiä, jotka ovat lyhyitä säkeitä. Ne voidaan oppia ulkoa ja niitä voi laulaa äänissä. Ehtoolliselle osallistuva voi osallistua virsilauluun ilman kirjan selaamista. Nyt ja aina -niminen osasto tarjoaa jonkinlaisia iankaikkisuusvirsiä.  Muutamat näistä ovat iltavirsiä, onhan nukkumaan meno aina pieni kuolema tai ainakin valmistautuminen kuolemaan, joka on kuin pitkä uni odottaen herättämistä viimeisenä päivänä.

Lasten virsiosastoa tässä kirjassa ei ole, mutta lasten virsiä on. Ne sopivat myös aikuisten laulettaviksi. Monen virren kohdalla on viittomaopastus. Kuurojen seurakunta voi osallistua virsiin ilman erillistä viittomaopasta. Kuulevalle viittomat opettavat kuulovammaisten kieltä ja antavat mahdollisuuden kehonkieliselle uskon ilmaisemiselle.

Virsikirjan lisävihkon erikoisuus on runsas kansainvälisyys. Samat virret ovat käytössä monissa maissa. Virret on siis käännetty monille kieleille. Vuorovaikutus kulkee kaikkiin suuntiin. Esimerkiksi yksi amharankielinen virsi on päässyt virsikirjaamme. Se mahtaa olla suuri ilo jollekin etiopialaiselle, joka voi osallistua suomalaiseen messuun yhdellä ”omalla” virrellä. On samalla hyvä muistaa, että  Etiopian Mekane Yesus -kirkko on kasvanut maailman suurimmaksi luterilaiseksi kirkoksi yli kahdeksalla miljoonalla jäsenellään. Kirjan lopussa olevassa liitteessä ei tiedetä mainita, missä etiopialaisessa virsikokoelmassa tämä virsi on ennestään. Se on vuonna 1973 ilmestyneessä kokoelmassa Sibhaat le Amlaakh (= Ylistys Jumalalle).

Henkilökohtaisesti olen iloinen, etten suoranaisesti ylpeä, siitä, että poikani Markku on saanut yhden laulunsa virsikokoelmaan. Laulu edustaa koko lisävihkolle tunnusomaista matalaprofiilista sanoitusta, jossa omalla uskolla ei revitellä eikä vaikeasti nieltävillä dogmaattisilla ilmauksilla vieroiteta nykyaikaista laulajaa sanoittamasta heikkoa uskoa ja etsintäänsä. Joku nokkela kanttori on osannut tarttua tähän virteen ihan osuvalla tulkinnallaan, että virsi sopii nykyaikaisen kirkossakävijän synnintunnustukseksi. Virsi korvaa siis synnintunnustuksen, ei perinteisessä muodossaan syntiluettelon valikoimaesittelynä, vaan ihmisen kokemuksena, että elämä tarttee jättää suurempien käsien kannettavaksi.

Kirjan kaiken kattava kansainvälisyys korvaa Lähetysvirsien osaston puuttumisen, mutta lähetys (kerrankin) läpäisee kaiken. Perinteisten ruotsin-, saksan- ja englanninkielisten virsimateriaalien lisäksi aineistoa löytyy saamen (pohjois- ja inarin-), viron ja venäjän kielellä, ranskaksi, espanjaksi, arabiaksi, hepreaksi, amharaksi, shonaksi, kikongoksi, xhosaksi ja viittomakielellä. Lisäksi sävelmiä on Irlannista, Tansaniasta, Sri Lankasta, Filippiineiltä ja Karibialta. Mm. maailman suurin kieliryhmä kiina jää vielä ilman sanoitusta ja säveliä. Kun seurakunnassa vietetään Maailmojen messua, on virsikirjassa jo aika suuri kielten kirjo. Muutamat virret ovat olleet kansainvälisissä kokouksissa käytettyjä ja tutuiksi tulleita. Taizé-lauluja ei tässä kokoelmassa ole monta, mutta on kuitenkin. On huomattava, että virressä 958 on kaksi sanoitusta ja vain yksi sävel. Tässä ei siis ole kaksisäkeistöinen virsi, vaan kaksi eri sanoitusta samalla sävelellä. Eri kulttuureista tulevien sävelmien soveltaminen suomalaisen virsilauluun ei ole helppoa. Monissa Afrikan maissa, kuten Etiopiassa, on pentatoninen sävelasteikko. Tuostakin ongelmasta vielä selviää, mutta laulutyyli on niin erilainen, että sen sopeuttaminen suomalaiseen kontekstiin tuottaa vaikeuksia.

Lähetystyöntekijöillä on oma panoksensa lisävihkossa. Suurin vaikutus on voimakaksikolla Löytty ja Simojoki. Etiopialainenkin virsi on Jaakko Löytyn importoima. Lähetyslapsia on myös Ilona Nyman.

Suuri osa virsien sävelmistä on ”uusia”. Niitä ei ole aiemmassa virsikirjassa. Niin kuin meillä on eteviä virsien sanoittajia, meillä on myös säveltäjiä, joilla on virsikirjan lisävihkon myötä tullut tilaisuus näyttää osaamistaan. Virsisävelissä on pyritty siihen, että ne olisivat helppoja opittaviksi ja että ne soveltuisivat yhteislauluiksi. Runsas kertosäkeiden käyttö helpottanee yhteislaulua. Monia virsiä tarjotaan käytettäviksi kaanoneina. Tämä laulutapa taitaa tarvita tueksi kuoroa ja musiikin johtajaa. Kun meillä päin kirkolliset kuorot ovat kuihtumassa ja vanhenemassa, on tässä kova haaste kanttoreille. Monissa virsissä on vaihtoehtoinen sävelmä, yhdessä virressä peräti kolme sävelvaihtoehtoa. Taitaa tulla runsauden pula!

Kirjan toimittajat toimivat pääsääntöisesti virsien esittelijöinä, mutta ovat myös haalineet kirjoittajien ja säveltäjien autenttisia muistelmia siitä, kuinka virsi sai alkunsa. Monet virren tekijät antavat hyvin arkisen kuvan siitä, kuinka virsi syntyi. Kirjan liitteissä on monipuoliset ja tarkat hakemistot, josta löytyy paljon hyödyllisiä ja mielenkiintoisia tietoja. Sekin tulee selville, että virsikirja on erityinen kirja. Siihen liittyy paljon hienovaraista kirkon uskoon liittyvää ainesta, jonka pitää läpäistä monipolvinen toimitusmankeli komiteoineen, piispainkokouksineen, kirkkohallituksineen ja kirkolliskokouksineen. Lisävihkon käsittelystä puuttunee kuitenkin se edellisen virsikirjan syntyprosessiin liittynyt vaihe, jossa viime vaiheissa herätysliikkeet pääsivät antamaan kukin oman ”eskon puumerkkinsä”, kun heille rakas laulu sai sijansa kirkon virsikirjasta. Asiahan voisi olla toisin perin: tehköön kukin herätysliike omat laulukokoelmansa. Suosituiksi tai muuten hyviksi havaittuja lauluja voi tarjota seuraavaan virsikirjaan jo heti alkuun eikä vasta ”iltalypsyssä”.

Ilpo Perttilä