Kirja-arvostelu: Jyri Komulainen: Kristinuskon muuttuva kartasto. Matkoja maailmanlaajaan kirkkoon

Lähetystyön mukautusstrategia muuttuvassa maailmassa

Jyri Komulainen: Kristinuskon muuttuva kartasto. Matkoja maailmanlaajaan kirkkoon. Suomen Lähetysseura 2025. 227 sivua.

”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”, kuuluu Aleksis Kiven Nummisuutareista muotoiltu tokaisu. Sitä ajatusta voisi soveltaa myös lukemaani kirjaan. Maailma on muuttunut. Kristikunnan painopiste on siirtynyt Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ns. globaaliin etelään. Etelä ei tarkoita vain päiväntasaajan eteläpuolta, vaan myös pohjoispuolelle ulottuvaa aluetta, josta aiemmin käytettiin nimitystä kolmas maailma. Neuvostoliiton romahdettua jäi vain kaksi maailmaa. Kaksi kolmannesta maapallon kristityistä asuu nykyään etelässä. Vuoteen 2050 mennessä globaalissa etelässä asuu arvioiden mukaan 78 prosenttia kristityistä ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa vain hieman yli viidennes. Kristittyjen suhteellinen osuus maapallon väestöstä näyttäisi pysyvän varsin tasaisena. Yhden arvion mukaan 2060-luvulla islam saavuttaa kristittyjen määrän; tällöin molempia on noin kolme miljardia.

Maailman muutos ei koske vain kannattajalukuja. Oleellisempaa on muutos, joka tapahtuu kristillisessä lähetystyössä. Tämä muutosprosessi alkoi siirtomaavallan murtumisesta. Afrikan valtioiden itsenäistyminen 1960-luvulla merkitsi myös alkua lähetystyön pohjalta syntyneiden kirkkojen itsenäistymiselle. Sillä on ollut vaikutusta sekä kirkon järjestykseen että sen harjoittamaan teologiaan. Aiemmin lähetysjärjestöt pitivät hallintavaltaa kirkoissa. Sittemmin kirkot eivät enää suostu kulkemaan ulkomaisessa talutusnuorassa. Afrikan kirkoissa ei sitouduta Euroopan kirkkoja rajoittaviin tunnustuskuntarajoihin. Kirkko voi olla tunnustukseltaan evankelinen, millä voidaan toki vielä tarkoittaa evankelis-luterilaista uskoa ja kuulumista Luterilaiseen Maailmanliittoon, mutta kirkossa harjoitettava usko voi muistuttaa helluntailaisuutta. Tällainen vaikutelma syntyi Jyri Komulaiselle hänen vierailtuaan Etiopiassa ja tutustuttuaan maailman suurimmaksi luterilaiseksi kirkoksi kasvaneeseen Evankeliseen Mekane Yesus -kirkkoon. Hän tosin mainitsee, että kirkkoon kuului jo sen perustamisesta vuodesta 1959 lähtien presbyteerinen ryhmä. Tämä ei pidä paikkaansa. Presbyteerinen synodi liitettiin kirkkoon vasta 1974. Toimin vuonna 1976 presbyteerisen synodin pääsihteerin Itefa Gobenan tulkkina hänen vieraillessaan Suomessa. Myöhemmin hän sai pappisvihkimyksen ja hänestä tuli aikanaan kirkon presidentti, mikä tarkoittaa synodaalisen järjestyksen mukaan kirkon ylintä johtajaa, episkopaalisessa kirkkojärjestyksessä arkkipiispaa.

1900-luvulla tapahtunut merkittävä kristinuskoon liittyvä muutos on ekumenia eli kirkkojen pyrkimys palauttaa kristittyjen keskinäinen yhteys. Tähän asti kristikunta on kulkenut kohti hajaannusta. Jo vuonna 451 kirkon valtauomasta erosi orientaaliortodoksikristittyjen ryhmä, joka ei hyväksynyt Khalkedonin kirkolliskokouksen kristologista päätöstä. Merkittävin skisma oli kirkon jakautuminen 1054 roomalaiskatoliseen ja ortodoksiseen haaraan, mitä edelsi jo pitkään jatkunut erillinen kehitys. 1500-luvulla tapahtunut reformaatio jakoi läntisen kristikunnan katolisiin ja protestanttisiin ryhmiin, joista jälkimmäinen jatkaa koko ajan pirstoutumista yhä useampiin osiin. 1900-luvulla virisi protestanttien keskuudessa tarve palata jatkuvalta eriytymisen linjalta takaisin kohti yhteyttä.  Tältä pohjalta syntyi Kirkkojen Maailmanneuvosto (KMN), johon liittyi myös ortodoksisia kirkkoja, mutta Venäjän ortodoksinen kirkko vasta 1961. Roomalaiskatolinen kirkko on pysytellyt KMN:n ulkopuolella, mutta osallistunut siihen tarkkailijana. Vatikaani toinen konsiili käynnisti katolisessa kirkossa uuden ekumeenisen asennoitumisen: Konsiili sitoutti katolisen kirkon virallisesti ekumeeniseen liikkeeseen, jonka tavoitteena on kristittyjen ykseys. Muita kristillisiä kirkkoja ja yhteisöjä alettiin kutsua "erossa oleviksi veljiksi" pelkän "harhaoppisiksi" leimaamisen sijaan. Lähetystyön pohjalta syntyneissä kristillisissä kirkoissa ekumenia on merkinnyt sitä, että monissa maissa eri tunnustuskuntiin kuuluneet kirkot ovat yhdistyneet. Yhteisen kristillisen todistuksen esille tuomista on pidetty tärkeämpänä kuin oman tunnustuksen erityispiirteiden vaaliminen. Monissa kirkoissa uskonelämä otetaan vastaan kokemuksellisena todellisuutena eikä panna painoa dogmaattisen oikeaoppisuuden vaalimiseen.

Komulainen esittelee kirjassaan lähetysteologisia trendejä katolisten piispojen kolmijaon mukaisesti: kulttuurinen kontekstualisaatio (inkulturaatio), vapautus ja uskontodialogi. Kontekstualisaatio alkaa jo apostoli Paavalista, kun hän pyrki olemaan ”kreikkalaisille kreikkalainen”, millä hän viittaa joustavaan lähetystyöstrategiaansa, jossa hän mukautti sanomansa kuulijakunnan kulttuuriin, ajattelutapaan ja taustaan tavoittaakseen heidät paremmin. 

Tämä periaate ilmeni kulttuurisena mukautumisena, filosofisena lähestymistapana ja opetuksena kristityn vapaudesta. Paavali siis käytti kreikkalaista kulttuurikontekstia välineenä evankeliumin levittämiseen tehden kristinuskosta ymmärrettävää ei-juutalaiselle maailmalle. Johanneksen evankeliumia voi pitää kulttuurisena sopeutumisena kreikkalais-roomalaiseen ympäristöön. Kulttuurista mukautumista on kutsuttu monella sanalla, akkommodaatiolla ja inkulturaatiolla sekä viime aikoina erityisesti kontekstualisaatiolla. Lähetystyöntekijät ovat usein ihan oma-aloitteisesti harjoittaneet tällaista sopeutumista toimintaympäristössään. Toisaalta lähetystyössä on usein nimenomaan ujutettu länsimaista kulttuuria kristinuskon nimellä ehkä itsekään aina tajuamatta, että luonnostamme kytkemme sanoihimme paljon länsimaista kristillistä perinnettä sekoittuneena aitoon kristilliseen sanomaan. Parhaiten inkulturaatio tapahtuu siis siten, että oman kulttuuriympäristönsä parhaiten tuntevat paikalliset kristityt ovat itse alkaneet luoda omaa teologiaansa. 

Tästä tullaankin sitten vapautuksen teologiaan. Se alkaa Jeesuksen julistuksesta Jumalan valtakunnasta, jota hän toteutti tunnustekojen, kuten paranemisihmeiden ja kuulijoiden voimaannuttamisen, kautta. Jumalan valtakunta lähtee liikkeelle köyhistä ja marginalisoiduista, sellaisista, joita Jeesus nimenomaan kohtasi. Köyhät ovat vapautuksen subjekti, eivät hyvän tekemisen objekti. Perinteinen diakoniatyö tai köyhien auttaminen ei siksi ole vapautuksen teologiaa. Tähän teologiaan sisältyy aina profeetallisen vastarinnan momentti: syrjäytymistä ja köyhyyttä tuottavat rakenteet tulee kyseenalaistaa ja siten edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta rakenteellisella tasolla. Vapautuksen teologian merkittävin impulssi tuli Latinalaisen Amerikan katolisuuden piiristä. Samoihin aikoihin, siis 1900-luvun loppupuolella, kehittyi musta teologia. Saksassa tehtiin poliittista teologiaa. Yhdysvalloissa poliittisessa kontekstissa kehitetty musta teologia inspiroi Intiassa kastittomien dalit-teologiaa. Feministiteologiassa painotetaan teologian kontekstisidonnaista luonnetta ja evankeliumin vapautuksellista ulottuvuutta. Etelä-Koreassa teologian kontekstiksi muodostuivat ”Aasian halveksitut naiset”. Latinalaisessa Amerikassa vapautuksen teologia kasvoi katolisen kirkon ”siivellä”, mistä johtuen asia ei aina saanut kirkon virallista hyväksyntää. Ninpä onkin lausuttu, että ”katolinen kirkko valitsi köyhät ja köyhät valitsivat helluntailaisuuden”. Helluntailaisuus on kasvanut viimeisinä vuosikymmeninä katolisuutta voimakkaammaksi joillakin alueilla. Nykyään on ymmärretty kaikkeen teologiaan liittyvän vapautuksen ja kontekstuaalisuuden momentti.

Kolmantena lähetysteologian trendinä on uskontodialogi. Monet maailmanuskonnot eivät ole itse asiassa yksittäisiä uskontoja vaan hajoavat tarkemmin tutkittaessa lukuisiin eri suuntauksiin ja oppiperinteisiin. Lisäksi niihin on punoutunut kansanomaista uskonnollisuutta. Komulainen kertoo olevansa vakuuttunut siitä, että maailmanuskonnoissa ilmenee totuutta ja pyhyyttä. Siksi kristitty voi oppia niistä paljon. Uskontojen rauhanomainen rinnakkainelo ja myös keskinäinen rikastuminen on arvokas asia, mutta siihen ei pidä pyrkiä uskontojen erilaisuuksia vähättelemällä. Uskontojen opettamat elämänmuodot ja niiden kautta tavoiteltavat päämäärät ovat usein tarkemmin katsottuna erilaisia. Uskontojen kohtaamisen ei ole tarkoitus johtaa synkretismiin, vaikka rajan vetäminen voi olla joskus vaikeaa määritettäessä kristillisen uskon ja vieraaseen kulttuuriympäristön sopeutetun uskonharjoituksen rajaa. Uskontodialogi voi merkitä kristillistä läsnäoloa ei-kristillisessä ympäristössä. Esimerkiksi hindulainen retriittikeskus, ashram, voi harjoittaa missiotaan vahvasti hindulaisessa ympäristössä: evankeliumi saa hiljalleen synnyttää uudenlaista elämää hindulaisuuden sisällä. 

Kirjansa viimeisessä luvussa Komulainen kyselee, mitä voimme Suomessa oppia kohtaamisesta globaalin kristinuskon kanssa. Kulttuurisen kontekstualisaation osalta etusijalle nousee jumalanpalveluselämä, jossa musiikkivalintojen myötä on toteutettu erilaisia teemamessuja. Tällaisia ovat metallimessu, tangomessu, Juice-messu ja Beatles-messu kuin myös Tuomasmessu jonka kontekstuaalisuus liittyy kaupunkiympäristön haasteisiin. Hiljaisuuden joogan kautta voi soveltaa joogan perusideat kristillisen rukouselämän käyttöön. Paitsi kulttuurista kontekstualisaatiota jooga vie kirkon rohkeasti uskontojen rajapinnalle etsiään ilmaisumuotoja, jotka resonoivat aikamme henkiseen ilmapiiriin. Vapautuksen teologiaa ajatellen tietty varovaisuus näyttää leimaavan suomalaista luterilaisuutta kaikissa asioissa, jotka voidaan mieltää poliittisiksi. Taustalla voi olla regimenttiopin kapea tulkintaperinne, jonka mukaan kirkon tulisi keskittyä vain hengellisiin asioihin. Kirkon profeetalliseen tehtävään liittyy myös ekologinen ulottuvuus. Ekoteologia saa kasvavaa huomiota myös globaalissa etelässä, sillä ilmastonmuutoksen vaikutukset osuvat erityisen kovaa kehittyviin maihin. Uskontodialogi on Suomessa ymmärretty pitkälti yhteiskunnalliseksi vuoropuheluksi, jota harjoittaa esimerkiksi USKOT-foorumi uskonnonvapauden ja yhteiskuntarauhan edistämiseksi. Tarvittaisiin myös spiritualiteetin dialogia ja akateemista uskontodialogia.

Loppuhuipentumana sanottakoon, että uskontodialogi on ekumenian laajentuma, jolla pyritään konkreettisesti edistämään ihmiskunnan harmoniaa ja maailman rauhaa. Näin kirkko – jos se on aidosti Kristuksen kirkko - osallistuu Jumalan työhön rikkoutuneen maailman parantamiseksi ja jakautuneen ihmiskunnan yhdistämiseksi.

Dosentti Jyri Komulainen on esittänyt vahvan haasteen suomalaiselle lähetystyölle. Ajat muuttuvat – lähetystyön on sopeuduttava muutokseen.

Ilpo Perttilä