Satu Kantola

Kotimaantyön johtaja, varatoiminnanjohtaja

Satu Kantola (s. Mäkelä, e. Norja)

syntyi 23.11.1956 Kouvolassa ja kuoli 1.11.2022 Turussa.

 

Satu Kantola valmistui teologian maisteriksi ja sai lehtorin oikeudet Helsingissä 1980. Papiksi hänet vihittiin 1998. Lehtorina hän palveli Vantaankoskella ja Pakilassa, eri tehtävissä Suomen Merimieskirkossa ja johtotehtävissä Kirkkopalveluissa.

Pastori Satu Kantola valittiin Lähetysseuran kotimaantyön johtajaksi 2012. Hän kehitti kotimaan palvelutoimintoja, varainhankintaa ja loi yhteyksiä seurakuntiin. Hän vastasi myös Päiväkummun toiminnan kehittämisestä ja lähetys- ja globaalikasvatuksesta. - Satu Kantola jäi Lähetysseurasta eläkkeelle toukokuussa 2022.

Tytär Sara Norja sekä ystävät Jaana Marjanen ja Jarmo Kökkö kirjoittavat:

Kansainvälisestä urasta nuorena unelmoinut Satu pääsi toteuttamaan haavettaan merimieskirkolla Lontoossa, joka oli hänen kotimetropolinsa yli kymmenen vuotta. Siellä syntyivät myös Norjan perheen kolme lasta. Merimieskirkon elämä tutustutti hänet anglosuomalaiseen yhteisöön, brittiläisyyteen ja monikulttuurisuuteen. Kielitaitoinen ja luontainen kosmopoliitti verkostoitui, nautti sosiaalisesta kanssakäymisestä ja hoiti edustustehtäviä. Hän toimi myös merimieskirkon vapaaehtoisena kanttorina.

Sekä Kirkkopalveluissa että Lähetysseurassa Satu Kantolan työ edellytti yhteyksiä kirkon ja yhteiskunnan verkostoihin. Työn ydin oli kirkas: kirkon missio maailmassa. Johtajana hän oli tavoitteellinen ja innostava, luja ja lempeä. Hän toimi asiantuntijana lukuisissa kirkollisissa työryhmissä ja oli monen kollegan kannustava mentori. 

Jumalanpalvelus oli Sadulle rakas ja osallistuminen messuun säännöllinen tapa. Hän palveli mielellään jumalanpalveluksissa. Kirkkoon ja ehtoollispöytään hän kaipasi myös viimeisinä kuukausinaan. -

Satu oli yhtä aikaa läsnä monella tasolla: hän oli valoisa ja analyyttinen, syvällinen ja hauska, ilmaisussaan nopea ja tarkka. Hän tarttui rohkeasti hetkeen ja katsoi elämässä aina eteenpäin. Satu oli rakastava ja läheinen äiti tyttärilleen. Pitkä sairaus lähensi perhettä entisestään.

Sadun vapaa-aika kului ruuanlaiton, kirjallisuuden ja liikunnan parissa, erityisesti purjehtien. Yhteys ruokapöydän ympärillä syntyi kuin itsestään. Kunnianhimoinen kokki opetti lapsilleen hyvän ruuan ja yhteisen ruokailun arvon. Ilkka-puolison kanssa yhteisiä purjehdusmatkoja Itämerellä kertyi lähes maapallonympäryksen verran. Haave ensimmäisen vapaan kesän pitkästä purjehdusmatkasta jäi toteutumatta.

Rovasti Jaana Marjanen kirjoittaa ystävästään:

Olimme 19-vuotiaita, kun tutustuimme. Tapasimme säännöllisesti, vaikka välillä asuimme ulkomailla kumpikin. Soittelimme, kirjoitimme kirjeitä, postitimme kortteja, lähetimme tekstareita. Kyläilimme toistemme luona. Työtovereitakin olimme kirkon erilaisissa tehtävissä. Ja nuoruusvuosien kuorokavereita. Olit kannustava ystävä, rohkaisija, autoit näkemään vastoinkäymisten keskellä mahdollisuuksia.  

– Kiitos kaikesta, rakas ystävä.                                                                     

(Tekstit koosti Matti Palmu.)