Pekka Vapaavuori: Erään eläkeläisen uskontunnustus.

Musiikkikulttuurin kehittämistä Suomessa ja maailmalla

Pekka Vapaavuori: Erään eläkeläisen uskontunnustus. Momentum Kirjat 2025. 384 sivua.

Muistelmat ovat mukavaa luettavaa, ainakin, jos ne ovat vertaishistoriaa, kertomusta omasta aikakaudestani ja sukupolvesta, johon itse kuulun. Pekka Vapaavuori on ikätoverini, joka laillani ryhtyi lukemaan teologiaa 60-luvun alussa. Pekka tosin aloitti vuotta aikaisemmin, koska hän kävi varusmiespalveluksen vasta opiskelunsa jälkeen ja minä taas ennen opiskelua. Pekan teologian opiskelua viivästytti toisen aineen opiskelu samanaikaisesti. Hän valmistuikin ensin kanttori-urkuriksi. Muusikon urasta tuli hänen elämänsä valtauoma. Papin ura oli kuitenkin suvussa peritty jatkumo, kun isä ja isoisä olivat pappeja kuin myös setä ja veli. Ennen kaikkea isä oli pojan idoli. Jo pienestä pitäen poika oli tottunut kulkemaan isän mukana seura- ja puhujamatkoilla. Perhe muutti aina isän mukana paikkakunnalta toiselle, lähinnä Pohjois-Savossa, vaikka sukujuuret olivatkin enemmän Varsinais-Suomesta. Äiti oli kuitenkin Savon sydämestä, Kuopiosta. Pojan ollessa nipin napin kaksitoistavuotias, isä yllättäen kuoli. Pienellä – papin lesken armovuodeksi kutsutulla – viiveellä perhe muutti Kuopioon, mummolaan. Pojan opintojen kannalta Kuopio olikin erinomainen paikka. Siellä oli hyvä aloittaa pianon soiton opiskelu ja koulukäynti klassillisessa lyseossa. Monet kuopiolaiset ikätoverit suuntasivat koulun jälkeen Helsinkiin teologiaa opiskelemaan. Se oli Pekallekin luonteva tie. Mutta halu oli opiskella myös musiikkia ja ovi aukesi Sibelius-Akatemiaan. Aluksi musiikin opinnot voittivat teologian, vaikkei jälkimmäinenkään jäänyt täysin kesannolle. Opiskelija oli koko ajan kirjoilla molemmissa opinahjoissa. Musiikin opiskelua innosti se, että opettajana toimi Helsingin tuomiokirkon kanttori-urkuri Tapani Valsta.

Aluksi nuori mies sai opiskelija-asunnon Suomen Lähetysseuran lähetysjohtajana toimineen setänsä Tuure Vapaavuoren kotoa, mutta sai sitten siirron samassa rakennuskompleksissa olevaan Lähetyskotiin, joka majoitti sekä opiskelijoita että ulkomaisia stipendiaatteja. Lähetystalo muodosti alusta pitäen kiinnekohdan kansainvälisiin yhteyksiin, jotka myöhemmin tulivat kuulumaan merkittävänä juonteena elämän kulussa. Lähetyskodista löytyi myös tuleva puoliso, joka aloitti opintonsa niin ikään teologisessa tiedekunnassa. Lähetyskirkon kanttoriurkurina Pekka toimi 1966-1971.

Minun täytyy tunnustaa, että minäkin hain vuonna -64 asumaan Lähetyskotiin, mutta hain myös ylioppilaskoti Logokseen, josta minulle tarjoutui ensimmäiseksi opiskelijaboksi. Kun myöhemmin sain ilmoituksen paikasta myös Lähetyskodissa, ilmoitin, että olin jo saanut asunnon. Se siitä. Ymmärrettävästä syystä tieni ei paljonkaan kohdannut Pekan kanssa, sillä opiskelijoita oli joka kurssilla 200 ja Pekka opiskeli aluksi pääasiallisesti musiikkia. Ylioppilaselämässä Pekka taisi olla enemmän YKY:yn suuntautunut, minä puolestani Kansan Raamattuseuran opiskelijayhteyksiin  ja vasta perustettuun Ylioppilaslähetykseen. Vuosien kuluttua kohtasin Pekan Etiopiassa, jossa hän oli vierailemassa tarkoituksenaan kai tutkia musiikkityön aloittamista Etiopian kirkon työyhteydessä. Taisi jäädä homma aikomusasteelle. Minulla oli Addis Abebasta ostamani piano, jota Pekka kokeili ja soitti yhden kappaleen, joka minun sormilleni oli liian vaikea. Pekallahan oli tarkoitus lähteä lähetystyöhön. Se oli hänelle ihan kutsumus, mutta varsinaiseen työhön hänelle ei kuitenkaan ovi auennut. Suomen Lähetysseuralla kun ei ole ollut tapana enää esiintyä itsenäisenä toimijana, vaan jo perustettujen paikallisten kirkkojen kumppanina. Ainakaan Ambo-Kavangon kirkko ei katsonut tarvitsevansa ulkomaalaista asiantuntijaa paikallisen musiikkikulttuurin organisaattoriksi semminkin, kun Sibelius-Akatemiasta oli juuri valmistunut oma muusikko Magdalena Namalenga. Myöhemmin Pekalle avautui kuitenkin sivupolku musiikkielämän kehittämiseksi Senegalissa, jossa tosin samaa työtä oli jo tehnyt Namibiassa lapsuutensa viettänyt Jaakko Löytty paikallisten kumppaniensa kanssa. Muita Pekan musiikkityön kehittämistä koskevia kohteita olivat Tansania, Namibia (toinen yritys) ja Mordva (Venäjällä) sekä Palestiina, johon hän tosin matkusti ensimmäisen kerran vasta eläkeläisenä vuonna 2010 piispa Wille Riekkisen johtamalla opintomatkalla. Betlehemissä tuli vastaan Pyhän Maan ja Jordanian Luterilaisen kirkon piispa Munib Younan, joka heitti Pekalle kutsun tulla Palestiinaan opettamaan kirkkonsa urkureita. No, hänhän tuli, ja kävi lukemattomia kertoja maassa ja loi yhteyksiä musiikkikoulutuksesta vastaaviin tahoihin ja muihin asiaan vaikuttaviin paikallisiin toimijoihin. Pääongelmaksi muodostui ymmärtääkseni Betlehemin yliopisto, jonka johtaja oli tiukan linjan mies. Hän piti yliopistoa niin korkeatasoisena instanssina, ettei alempien tasojen kanssa voinut olla mitään yhteistyötä. Ylisuuret odotukset merkitsivät yhteistyön kariutumista.

Pääosa Pekan työelämästä tapahtui Suomessa, ensiksi seurakuntapappina Rovaniemellä, missä ei toki musisoimista unohdettu, Enontekiöllä musiikkijuhlien organisaattorina ja Oulussa Konservatorion pianonsoiton yliopettajana. Rovaniemen aika sisälsi osallistumisen kunnallispolitiikkaan, mikä tapahtui SKDL:n valtuutettuna. Noihin aikoihin vasemmistolaisuudesta oli tullut pappienkin suosima aatesuuntaus, mikä varmaan lähensi kirkon suhdetta työväestöön. Myöhemmin poliittinen osallistuminen sai jäädä, mutta poliittista ajattelua ei voinut välttää. Teologia joutui välttämättä ottamaan kantaa politiikkaan, olipa sitten kysymys Etelä-Afrikan Apartheid-politiikasta tai Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta.

Nousujohteinen ura vei Pekan entiseen kotikaupunkiinsa Kuopioon, joka osoittautui hämmästyttävän monipuoliseksi musiikki- ja tanssitaiteen kulttuurikehdoksi. Sinne kasvoi myös aikaa myöten Sibelius-Akatemian haaraosasto. Pekasta tuli aikanaan Kuopion konservatorion (1991) ja sittemmin 1999 Sibelius-Akatemian rehtori. Tätä työtä ja uraa olisi voinut vielä jatkaakin, mutta ehkä oli viisaampaa jättää hallinnolliset tehtävät ja johtajan haasteellinen pesti muiden hoidettavaksi. Sai keskittyä ihan omaan alaansa. Se oli soittimien rakentelu ja kehittely. Vanhaa soittimistoa edustivat klavikordi, fortepiano ja cembalo. Näiden soittimien parissa tehty työ johti tohtorin tutkintoon. Se oli ennen kuulumaton tapahtuma Sibelius-Akatemiassa, että virassa oleva rehtori väittelee tohtoriksi omassa opinahjossaan. Se oli myös ensimmäinen uudessa ns. kehittäjäkoulutuksessa suoritettu tohtorintutkinto. Pekka ehti työuransa aikana toimia myös esiintyvänä pianotaiteilijana, milloin konserttien solistina ja milloin säestäjänä. Oman pianistiuran kohtaloksi tuli pienellä viiveellä keskisormeen liittyvä vamma, joka voitiin kyllä lääketieteellisesti diagnostisoida, mutta korjaamaan sitä ei pystytty. No, soittihan Lisztkin tiettävästi joskus nenällään vai oliko se Haydn eli soittaja voi käyttää kehoaan monipuolisesti selviytyäkseen erilaisista haasteistaan. Musiikkityössä riittää kehittämistyötä silloinkin, kun ei itse voi toimia solistina. Luottamustehtävät Suomen musiikkineuvoston sekä Valtion säveltaidetoimikunnan puheenjohtajana olivat merkittäviä tehtäviä ansioituneelle muusikolle.

Edellä sanotusta ei käy selville, että kauas maailmalle ulottuvat säveltaiteen kehittämistoimet sisältyivät Pekan eläkevuosiin, silloin kun olisi pitänyt jo siirtyä keinutuoliin lukemaan päivän sanomalehteä ja kuuntelemaan uutisia viiteen kertaan päivässä. Pekka teki uraansa, jossa hän toteutti haavettaan toimia lähetystyötekijänä, mikä tapahtui enimmäkseen musiikkitoiminnan kehittämisen kautta. Eikä tämä olekaan mikään vähäpätöinen osa lähetystyötä, vaan kuka ties yksi merkittävimmistä kristillisen sanoman viestittämiseen vaikuttavista tekijöistä. Musiikki puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, eikä tämä arvio syrjäytä kuvataiteen arvoa. Vasta 2019 Pekka aloitti tämän ”keinutuolikauden”, mutta taisi sekin olla työtuolikautta. Nyt ilmeisesti alkoi muistelmien kokoamisen vaihe ja samalla teologisen pohdinnan kehittely. Jo teologisten opintojen alussa käsiin sattunut professori Lennart Pinomaan kirja Teologia etsii suuntaa oli yhä ajankohtainen, sillä kirjassa esiteltiin niitä teologeja, joka ovat määritelleet sotien jälkeistä teologista tutkimusta. Erityisesti Rudolf Bultmann, Karl Barth, Dietrich Bonhoeffer ja Paul Tillich jättivät pysyvän jäljen. Uudesta teologisesta kirjallisuudesta vaikutuksen tekivät yhdysvaltalaiset John Shelby Spong ja Marcus J. Borg.  Luettuani viimeiseksi Wille Riekkisen kirjan Valo ja pimeys näyttää siltä, että Kuopin piispa emerituksellakin on vaikutuksensa tai että heillä on paljon samanhenkistä ajattelua. Pekalla ja Willellä on samanlaista ajattelua siinäkin suhteessa, että uskontunnustusta pitäisi muokata nykyaikaiseen maailmankuvaan sopivaksi. Sekä apostolisessa uskontunnustuksessa että nikealaisessa on molemmissa monta kohtaa, jotka kaipaisivat muokkausta, että nykyajan ihminen voisi kokea uskontunnustuksen omakseen. Tässä liikutaan aika herkällä etten sanoisi tulenaralla alueella. Athanasiuksenkin uskontunnustus kuuluu kirkkomme ja koko kristikunnan varhaiskirkolliseen oppiperustaan. Se keskittyy varhaiskristilliseen vääntöön kolminaisuusopista ja kristologiasta. Jumalanpalveluselämässä sitä ei ole yritettykään ottaa käyttöön.

Eläkeläisen pohdinta ei jätä paljon mitään huomaamatta, ei varsinkaan viime vuosisadalla syntynyttä debattia naispappeudesta ja tällä vuosituhannella kärjistynyttä keskustelua poikkeavista sukupuoli- ja seksuaali-identiteeteistä. Edellä kerrotusta jo voinee päätellä, että Pekka ei kuulu konservatiiveihin, vaan liberaaleihin, joiden mukaan näistä asioista ei kannata kinata. Jos tämän kirjan lukijaksi sattuu tavallinen suomalainen, niin luulen hänen kokevan kirjoittajan mielipiteet raikkaiksi nykyajan tuulahduksiksi. Jos lukija taas sattuu edustamaan herätyskristillistä maailmaa, niin tässä on kirja, joka olisi parasta heittää tuleen kirkkopoliittisten ja moraalisten ajatustapojensa johdosta.

Pekka kokee Dietrich Bonhoefferin tavoin, että ”kristillinen vaisto” vetää häntä enemmän uskonnottomien kuin uskonnollisten puoleen. Hän kokee myös löytäneen isänsä. Isä sanoo hänelle. ”Älä yritä esittää sellaista, mitä et ole. Teitpä, mitä tahansa, ole aina rehellinen itsellesi.”

Ilpo Perttilä