Hatakka: Luomiskertomus. Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan elämä
 |
Suomi-Gospelin alusta sen valtavirtaistumiseen
Heimo Hatakka: Luomiskertomus. Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan elämä. Kirjapaja 2025. 262 sivua.
Kaikki tuntevat Jaakko Löytyn, gospelmusiikin uranuurtajan. Kun olin Jaakon nuoremman veljen, Mikon, rippikoulunopettajana Päiväkummussa vuonna 1976, Jaska oli jo tullut tunnetuksi kitaransoittajana ja laulajana. Päiväkummussa opin senkin, ettei nuorisoa kannata lähestyä kirkkomusiikissa perinteisen virsiopetuksen linjalla, vaan nuorisomusiikin. Kun nuorisonmusiikki avaa uskalluksen laulamiseen, voi toki myöhemmässä vaiheessa opetella virsiäkin. Sitä paitsi Jaskan laulutyyli ei edustanut italialaista bel cantoa, joka vaatii laulajaltaan koulutusta ja äänenmuodostuksen oppimista. Jaska lauloi nuoren ihmisen aidon karhealla äänellä asettaen riman matalalle. Kukapa ei uskaltaisi yhtyä lauluun, kun sitä säestää svengaava rytmimusiikki nuorekkaine sanoituksineen! Ehkä emme vielä 1976 laulaneet Jaskan säveltämää musiikkia, mutta 80-luvulta alkaen sitä laulettiin jo kovasti kaikissa rippikouluissa. Seuraavalla vuosikymmenellä oma poikani, tuleva gospelmuusikko, lauloi kurkku auki Jaskan säveltämää ja sanoittamaa Martin Luther Kingin laulua Korkean vuoren rinteille johti. En ollut henkilökohtaisessa kosketuksessa Jaskaan enkä hänen vanhempiinsa, jollei tuota Mikon konfirmaatiota sellaiseksi lasketa. Mutta anoessani virkavapautta kolmannelle Etiopian työkaudelleni vuonna 1981, se oli kuuleman mukaan Seppo Löytty, joka ratkaisi virkavapauden myöntämisen edukseni.
Olen ollut vakuuttunut siitä, että kirkon nuorisotyössä ja rippikouluissa juuri musiikilla on suuri merkitys. Toiseksi suureksi gospel-artistiksi nousi vuosien saatossa toinen Swakopmundin koulukodin oppilas, Pekka Simojoki. Lisäksi gospelin tuottajia on ollut useita muita – eikä heitä sovi väheksyä, mutta kyllä Jaskaa voi kutsua tienraivaajaksi.
Olen lukenut lehdistä ja kirjoista monia juttuja Jaskasta. Heimo Hatakan tarina panee paremmaksi, hän kertoo juurta jaksaen Jaskan sukutaustan ja koko historian, minkä jo 70-vuotisjuhlaansa viettänyt muusikko ansaitsee. Nyt oli korkea aika julkaista yksityiskohtainen muistelmateos, jonka on muotoillut sukuun kuulumaton ulkopuolinen kirjoittaja. Hän on käynyt tarkkaan lähdemateriaalin ja viettänyt paljon aikaa päähenkilöidensä kanssa. On myös haastateltu monia Jaskan läheisiä ja tuttavia. Palapelistä on koottu yhteen mielenkiintoinen ja jännittävä tarina. Täytyy sanoa, että tämä Jaskan elämänkumppani tuokin kirjaan ihan ratkaisevan ja merkittävän mausteen. Kaijaa ei jätetä vain muusaksi, jos se nyt oli edes mikään mainittava osa Jaakon rinnalla. Kaija osoittautuu itsenäiseksi toimijaksi, lahjakkaaksi taiteilijaksi, kirjallisuuden ja runotaiteen kuin myös lopulta kuvataiteen alalla. Teini-ikäisinä toisiinsa tutustuneella parilla on myrskyisä avioliittoelämä. Päähenkilöt rohkenevat avaamaan muistoja, jotka oikeasti taitavat kuulua henkilökohtaisen tietosuojan piiriin. Uskonvakaumukseltaan he kyllä tuntuvat olevan aika samanlaisia, paitsi että Jaska oli ensin hurahtanut siinä määrin körttiläiseksi, ettei Kaisu ihan pysynyt mukana. Avioliiton myrskyisyyteen vaikutti merkittävästi Jaskan vaikeat nuoruudenkokemukset lähetyslapsena Namibiassa ja Kaisulla varmaan ADHD, joka todettiin vasta aikuisiällä.
Lasten sijoittamisesta lähetyskentällä koulukotiin on jo tullut käsite elämän kohtalosta, jota vaivaa alitajunnasta nouseva hylkäämisen tunne. Lähetystyö meni vanhempien kutsumus edellä. Ehkä uskottiin naiivisti, että Jumala pitää kyllä huolta lapsista(an). Nyt on ymmärretty, että Jumalan huolenpidon lisäksi olisi tarvittu myös vanhempien huolenpitoa. Ainakin se ohje, etteivät vanhemmat saa pitää yhteyttä koulukodissa asuvaan lapsensa eikä näin ruokkia hänen ikäväänsä, oli suoranaisesti väärä ratkaisu eli hurskas uskomus. Ei varmaan kaikilla lähetyslapsilla ole koulukodista yhtä karmeita kokemuksia kuin Jaskalla – onneksi. Kirja kertoo tarkasti Jaakon paluun 35 vuoden jälkeen Namibiaan, jossa silloin oli työssä hänen veljensä Sakari perheineen. Käynti Swakopmundissa ei ollutkaan ratkiriemukas jälleentapaaminen, vaan synkkien muistojen musertavan kokemuksen toistuminen. Onneksi Namibian matka sai uuden käänteen Ambomaalla, jossa kolmen sukupolven naiset kohtasivat toisensa. Siinä oli Jaskan lapsuudenystävä Ruusa, hänen kaimansa Jaskan tytär Ruusa ja edellisen Ruusan äiti. Tämä kohtaaminen tuli Jaskalle yllätyksenä, mikä korostui tavassa, jolla kohtaaminen oli järjestetty. Oli ylenpalttiset kekkerit, sukujuhla, sankareina Ruusat. Jaska sai toiseksi yllätyksekseen tavata vielä toisenkin lapsuuden ystävänsä Ottilian. Tätä tarinaa lukiessa ei voinut välttyä siltä, että lukijalla nousi kyyneleet silmiin.
Hassu sivujuonne oli sekin, että Jaska ja Ottilia puhuivat puhelimessa toisilleen ranskaksi. Se taisi nyt olla paras yhteinen kieli, kun Jaska oli oppinut ranskaa lähetystyössä Senegalissa ja Ottilia pakolaisena Kamerunissa. Jaskan ja Kaisun yhteiselämässä ei aluksi sisältänyt mitään aikeita lähteä lähetystyöhön. Kummallakaan ei ollut siihen sisäistä kutsua, mitä sillä sitten tarkoitettaneenkin. Kun työelämän oravanpyörä oli molemmista kumppaneista imenyt kaiken voiman ja edessä oli kuin seinä, tuli mieleen ajatus lähetystyöhön lähtemisestä. Eipä sen tietenkään tarvinnut olla mikään kaukainen ajatus, olivathan molemmat kasvaneet kirkollisessa ympäristössä ja Jaska lähetysmailla toisessa roolissa kuin lähetystyöntekijänä. Lähetysajatus pulpahti ensin mieleen Kaisulla, joka esitti sen kumppanilleen. Ei muuta kuin kyselemään Lähetysseurasta, olisiko tarvetta gospelmuusikolle ja suomen kieltä opiskelleelle kirjailijalle. Kysymys taitaa huvittaa lukijaakin. Eihän kumpikaan edustanut perinteistä lähetystyöammattia, pappia, sairaanhoitajaa ja opettajaa. Lähetyskutsun puutekin saattoi olla ongelma. Mutta niin vain kävi, että tuli kutsu lähetyskurssille. Ainakin Senegalin kirkon musiikkielämässä oli kehittämisen tarvetta. Toisaalta raamatunkäännöstyötä tehtiin ahkerasti Senegalin paikalliskielille, mikä tarkoitti niissä olosuhteissa myös kirjakielen luomista. Muutettavat muuttaen suomen kielen oppinut saattoi hyvin ymmärtää, kuinka kieltä luodaan. Ei tainnut tarvita siis luoda mittatilausta lähetystehtävälle, kun tarpeiden olemassaolo huomattiin. Molemmat paneutuivat tehtäviinsä antaumuksella. Ainakin aluksi jäi tilaa myös jonkinlaiselle boheemielämälle, vaikka kuvaus Jaskasta antaa kyllä ymärtää, että niin taiteilija kuin hän olikin, hän ei ollut pohjimmiltaan boheemi. Mutta nyt oli tilaisuus myös olla ja levähtää etelän yössä. Yössä oli merkillistä yön äänet. Niissä kaikui sereerikulttuuri rummutuksineen. Siinä oli lähtökohta senegalilaisen kirkkomusiikin luomiseen. Piti vain saada hyviä senegalilaistovereita, jotka tuntevat paikallisen kulttuurin. Nyt Jaskasta tuli oppilas ja hyvä niin. Opettaja oli Nicolas Sarr, lahjakas senegalilaisen musiikin soittaja. Lopulta Senegalissa kävi niin kuin kotimaassakin molemmat taiteilijat väsyivät ahkeraan työtahtiinsa. Omaan kokemukseeni viitaten totean, että Suomessa oli vahva käsitys siitä, että kotimaan työntekijä väsyy kiivaaseen työtahtiinsa ja luulee, että lähetystyössä pääsee helpommalla kuin kotimaassa. Afrikassa kun ei ole työelämän ihannointia. Pitää paikkansa, mutta valitettavasti innokkaalle kutsumustyöntekijälle työt kasaantuvat. Vaikka Jaska ja Kaisu eivät ole teologeja, heidän työnsä oli hyvin haastavan teologista. On kysymys kristillisen uskon sopeuttamisesta afrikkalaisen paikalliseen kulttuuriin. Jo lähetyskurssilla heräsi kysymys, mitä tarkoittaa olla ”juutalaisille kuin juutalainen ja kreikkalaisille kuin kreikkalainen” apostoli Paavalin sanoja siteeraten. Tarkoittaako se, että olla muslimeille kuin muslimi? Lähetyskurssin johtaja piti kysymystä hyvänä, lähetysjohtaja ei innostunut.
Lauluillaan Jaska on yrittänyt lähestyä uskon kysymyksiä enemmän elämän kysymyksinä. Hän ei halua luoda erityistä hengellistä musiikkia eikä varsinkaan viljellä perinteisiä uskonnollisia fraaseja. Ennemminkin pitää puhua kielellä, jota ihmiset käyttävät arkielämässään ja puhua asioista, jotka ihmisiä askarruttavat. Valmiita vastauksia hän ei halua musiikissaan antaa. Mutta musiikki sanoituksineen saa kyllä innoitusta Jumalalta apua etsivälle. Jaska ei suostunut ystävänsä levyn tuottaja Pekka Ruuskan haasteeseen, että hän vähän karsisi musiikistaan tätä uskoa ja hengellisyyttä, niin päästäisiin levytyssopimukseen. Ruuskalla oli hyvä tarkoitus, auttaa Jaskaa pääsemään hengellisestä umpiostaan laajemmille levymarkkinoille, mikä olisi hyvä bisnesidea. Paremmin Jaskaan vetosi Herättäjäyhdistyksen työntekijän Urpo Karjalaisen tarjous tulla Herättäjän leipiin. Pääsisi laulamaan Siionin virsiä ihan kuukausipalkalla. Nyt kelpasi sekä musiikki että palkka. Jaska oli tottunut jo lapsuudessaan Namibiassa herännäispoljentoiseen virrenveisuuseen, sillä Ambomaan virikirjassa oli paljon herännäisvirsiä, jotka olivat suomalaisen lähetystyön kautta tulleet osaksi ambokansan kirkkomusiikkia. Jaskasta tuli jatkossa Siionin virsien uusien laitosten muokkaaja. Tässä ei ollut kuitenkaan kysymys vain perinteisen virsilaulun jatkeesta, vaan myös uusien ja tuoreiden laulujen tuomisesta mukaan heränneen kansan virsiaarteistoon. Herännäisyyden ei pitänyt jähmettyä vain menneeseen perintöön, oli myös luotava uutta.
Mitä tulee tähän ambovirsikirjaan, niin aika oli jo tullut luoda sekin uudeksi ja ennen kaikkea ambolaisia elämäntuntoja heijastavaksi. Tämä tehtävä tuli Jaskan veljen Sakarin hoidettavaksi. Tässä yhteydessä tekee mieli mainita, että minun lähetyskohteessani Etiopiassa laulettiin ruotsalaisen evankelisen herätysliikkeen lauluja, joista suuri osa oli minulle tuttuja Hengellisten laulujen- ja virsien kautta. Tuntui niin kotoisalta tulla Etiopiaan ja laulaa tuttuja hengellisiä lauluja. Opettaessani raamattukoulussa myös kirkkomusiikkia tajusin, että ulkomailta tuotu sävelmaailma oli etiopialaiselle totaalisen vierasta. Sittemmin on Etiopian virsikirjaa uudistettu, mutta yhteistä virsikirjaa koko kirkkoon on vaikea luoda, koska on niin monia kieliä ja virret pitävät olla omalla kielellä niin kuin raamatunkäännöksetkin.
Palatakseni vielä arvosteltavan kirjan päähenkilöihin, näille molemmille olivat vierasta viidennen herätysliikkeen toimintatavat, aggressiivinen uskon tuputtaminen ja ratkaisukristillisyyden uskoontulovaatimukset. Jaska ei ollut tullut koskaan uskoon ja Kaisun äiti valitsi tyttärensä rippikoulupaikaksi Sisälähetysseuran leirin toisin kuin kotiseurakunnan Ylöjärven, jossa vallitsi viidesläinen herätyskristillisyys. Hengellisistä lauluista, joita pariskunta yhdessä ja erikseen rustailivat, tuli kantaa ottavaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden profeetallisen sanoman julistusta. Ei sen takia, että se olisi yleisesti hyväksyttävämpää kuin hengellinen julistus, vaan koska Jumala tahtoo maailman vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuden korjaamista.
Kaikki edellä sanottu on pelkkää pinnan raapaisua jännittävän ja mielenkiintoisen tarinan sisällöstä. On jäänyt kertomatta monta päähenkilöiden elämänvaihetta heidän tutustumisestaan alkaen ja Kiikoisten Jaaran kansakoulun remontoiminen taiteilijaparin asunnoksi, ynnä lasten tarinat. Erittäin mielenkiintoisia ovat kaikkien laulujen syntyhistoriat. Laulu syntyy aina jostain elämän tilanteesta tai pulmasta. Jaskan laulut eivät ole vain hengellistä hyminää, vaan myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavia ja tavallisen ihmisen elämään ja arkeen kuuluvia asioita.
Kirjan lopussa on luettelo Jaskan tuotannosta eli omat levytykset ja mukanaolo muilla levyillä sekä Kaisun omat teokset ja suomennokset, pitkä lista sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita ja kirjallisuusluettelo, ja vielä päälle henkilöhakemisto.