Piispan hengelliset eväät

Piispan hengelliset eväät – miten ne ovat muuttuneet ikääntymisen myötä?

Alustus SLS:n senioripäivillä 29.8. 2018

Kun olen nyt – seniorina senioreiden joukossa – kääntänyt katseeni tähyilemään takanani olevaa uskon ja elämän matkaa, olen tunnistanut itsessäni joitakin yhdysvaltalaisen metodistiteologin, professori James W. Fowlerin (s. 1940) määrittelemiä, ihmisen elämänkaaren myötä esiin nousevia uskon kehitysvaiheita. Niitä on hänen mukaansa peräkkäin viisi tai kuusi. Kun hän puhuu kehityksestä, hän ei kuitenkaan tarkoita, että jotain aiempaa vaihetta elävältä puuttuisi uskostaan jotain. Ei, vaan Jumalan antama usko lahjoittaa ja toteuttaa kussakin elämänvaiheessa ja juuri silloin kaiken sen, mitä varten se on olemassa. Silti ihmisen elämänkaaressa esiintyvien vaiheiden ymmärtämistä on hyötyä. On hyvä joskus katsella omaa uskon tietään vaikkapa juuri Fowlerin antaman peilin avulla. 

Pienen lapsen usko on toisenlaista, mutta ei laadullisesti heikompaa kuin varhaisnuoren, murrosikäisen, nuoren aikuisen tai kypsän aikuisen usko. Niitä parempaakaan se ei toki ole, vaikka Jeesus kehuukin eräässä tilanteessa lapsen kaltaisuutta.  Jokainen uskon vaiheista on omassa ikälokerossaan juuri sitä, mitä sen pitääkin olla, muunlaista se ei voisi olla – eihän lapsi voi olla aikuinen eikä murrosikäinen elää vaikkapa 50-vuotiaan ajatus- ja tunnemaailmassa.

Ongelmia voi kuitenkin syntyä silloin, jos lasta tai nuorta syystä tai toisesta pakotetaan noudattamaan aikuisen uskon käyttäyty­mismalleja. Itse muistan erään tapauksen Lempäälän niin sanotun sorrilaisen herätyksen ajoilta. Olimme siellä päin seurakuntanuorten talvileirillä ja pääsimme osallistumaan seuroihin. Sen aikana minua hämmensi syvästi se, että puhujien joukosta noin kahdeksanvuotias pikkupoika nousi todistamaan, miten kauheissa synneissä hän oli rypenyt, mutta tullut uskoon ja saanut suuren armon. Tilanne ahdisti minua. Tuntui, että jokin siinä oli pahasti vinossa. Aikuinen oli määritellyt aikuisen elämänkokemuksen mitoin, millaista piti lapsen uskon olla. Lapsi ei ollut puhuessaan oma itsensä, vaan aikuisen uskon marionetti.

Ongelmaksi muodostuu toisaalta myös se, jos aikuiseksi kehittyvä juuttuu lapsen tai murrosikäisen uskonmaailmaan. Sukupolvien ketjun lenkkeihin tulee valuvikoja tai sitten niitä taotaan väkivaltaisesti materiaaliin sopimattomaan muotoon.

Varhaislapsuuteni uskoa – sikäli kuin pystyn palauttamaan sen mieleeni – ovat leimanneet hetkelliset mielikuvat ja muistumat. Niistä ei muodostu selkeää kokonaisuutta, mutta ne henkivät vaikeasti määriteltävää, syvää turvallisuutta. Jotain tuon vaiheen konkreettisuudesta oivalsin, kun eräälle lapselle kerrottiin, että ”mummo on päässyt taivaaseen”, ja lapsi kysyi huolissaan: ”Eikö sieltä putoa?” Kun itse joskus viisivuotiaana kysyin äidiltä, oliko hän nähnyt enkelin, kun minä en ollut sellaista nähnyt, hän vastasi viisaasti: ”En enkeliä, mutta taivaalla enkelin siiven.” Olen sittemmin monta kertaa itse katsellut noita enkelin siipiä.

Varhaisimpia hengellisiä muistojani on äidin pitämä pyhäkoulu jossain pirkkalalaisessa koulurakennuksessa. Siihen sisältyy lämpöä hohkaava uunin kylki, vanhan koulun ja märkien villasukkien tuoksu, edessäni on pahvilevylle painettu kruunu, jonka sakaroiden kärjessä olevan helmen saa värittää aina pyhäkouluhetken päätyttyä. Kun kausi päättyy, kruunu on valmis. Muistan vuoteeltani iltarukoukset, joiden kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta joiden varaan oli hyvä nukahtaa. Tätä vaihetta – noin kolmannesta kuudenteen elinvuoteen – Fowler kutsuu intuitiivis-projektiiviseksi. Intuitiivinen, koska siihen ei sisälly tietoista pohdintaa, projektiivinen, koska uskon asioita tarkastellaan kuin irrallisina kuvina.

Kun opin lukemaan ja tunnistamaan pitkiä tarinoita, myös uskoni alkoi jäsentyä. Siihen tuli perspektiiviä. En ollut vain minä äidin tai isän sylissä, vaan osa sisarussarjaa, joka puolestaan oli osa suurten ikäluokkien runsasta lapsikatrasta. Olin ison asuintalomme yhteisön jäsen, jossa oli noudatettava selkeitä pelisääntöjä. Jos niitä rikottiin, koin sen erittäin pahaksi. Useimmat lasten keskeiset riidat koskivat leikin ja elämän sääntöjä. Mutta samalla reviiri laajeni: Myös seurakunta yhteisönä alkoi tulla tutuksi.

Nyt ymmärrän, että kysymyksessä oli vaihe, jossa moraali alkaa tietoisesti kehittyä – siihenhän tarvitaan taju yhteisöstä – mutta ei vielä omaa harkintaa sallivana harmaasävyasteikkona, vaan tiukan mustavalkoisena käskyjen ja kieltojen kokoelmana. Muistan, että ymmärsin Raamatun kertomukset yleensä hyvin kirjaimellisesti – voisi kai sanoa fundamentalistisesti –, mutta ilman mitään kielteisiä merkityksiä. Varhaisnuori on sellainen luonnostaan, hän ei voi olla muuta. Symbolit ja abstraktit käsitteet eivät vielä olleet avautuneet. Jumalani oli kyllä jo selvästi persoona, mutta vielä ikään kuin suuri, ylivertainen ihminen.

Tätä vaihetta – noin kuudennesta kolmanteentoista ikävuoteen – Fowler kutsuu myyttis–kirjaimelliseksi. Tunnistan siis eläneeni sellaisessa vaiheessa. Fowlerin kuvaus siitä on osuva.

Tänään tiedostan, että juuri tuo Jumalan ymmärtäminen persoonaksi – vaikkapa sitten tuossa iässä valkopartaiseksi ukoksi pilven reunalla – oli aikanaan erittäin tärkeä vaihe. Silloin syntyi nimittäin Jumalan kanssa alustava henkilökohtainen vuorovaikutus: rukous ei ollut ikään kuin sana sanalta samanlaisena toistettava loitsu, vaan keskusteluani Taivaan Isän kanssa, lapsen tasoista, mutta aitoa. Lapselle ei ole syytä yrittää opettaa aikuisen teologiaa, mutta aikuisena minun on hyvä muistaa, millaista on lapsen teologia ja yrittää tukea lasta siitä tietoisena, sen ehdoilla – mutta aikuisena.

Olen käynyt myös läpi murrosiän kuohunnan, jossa usko taas on muuttanut muotoaan, ei rajusti, mutta selvästi. Jo ennen rippikoulua minulle alkoi muodostua jonkinlainen uskon sävyttämä elämänkatsomus, lähipiirin lisäksi se hiljalleen valtasi reviirikseen yhteiskunnan ja lopulta koko maailman. Muistan kuitenkin myös, että ajattelin ja tulkitsin uskoa aluksi vielä aika mustavalkoisesti ja toisaalta tunnepainotteisesti.

Ensimmäinen Raamattuni on täynnä erivärisiä yksittäisten jakeiden alleviivauksia, koin mieltäni ja elämäntuntoani kos­ket­tavat sanonnat Jumalan välittömiksi viesteiksi itselleni. Mutta tämän – voisi sanoa eksistentiaalisen ulottuvuuden – lisäksi myös älyn haasteet avartavine näköaloineen, joskus myös tuskallisine kriiseineen, alkoivat vaikuttaa kokonaisnäkemykseeni. Kamppailin henkilökohtaisesti koetun synnin ja armon ristipaineessa. Ne olivat sisäistä, henkilökohtaista kipua, ei ulkoisen normin aiheuttamaa – kuten joskus aikaisemmin.

Armon lahjoittamasta vapaudesta ja ilosta lauloin, lauloimme yhdessä usein silloisten Hengellisten laulujen ja virsien laulun 543 sanoin:

"Synnit poissa", - autuutta oi,
Synnin maassa, ken käsittää sen voi?
Sydänkai­hon täytös kerran totta on
Päättyissä taiste­lon.

Synnit poissa, tahratta maan
Taivaanran­nalla valkoverhon saan,
Siellä äänin kirkkain Herran kiitos vain
Kaikuvi laulussain.

Synnit poissa, murhekin pois,
Kaikki mai­nen, mi tuskan tuonut ois,
Katkes kaikki kah­leet, täällä painaneet,
Kuivuivat kyyneleet.

Synnit poissa - autuutta vaan,
Auvo ar­mahin mulle annetaan.
Varjot kaikki vaipuu unhon peittohon,
Autuas kevät on.

Laulu sijoittuu osastoon Iankaikkinen elämä, mutta en silloin kiinnittänyt tuohon eskatologiseen sijaintiin huomiota. Laulun sisältö ei ollut silloin minulle tulevaisuuden toivon kohde, vaan koko olemusta koskettavaa, läsnä olevaa todellisuutta.

Uskon suhde muodostui siis 50-luvun loppuvuosina henkilökohtaiseksi ja pysyväksi, koko elämän kattavaksi voima­vir­raksi. Sen traditio sitoi minua itseensä omalla sisäisellä merkittävyydellään, ei enää ulkoisella auktoriteetilla. Se teki minulle hyvää, sekä henkilökohtaisesti että suhteessani toisiin ihmisiin. Hyvä tuli tärkeäksi itsensä vuoksi, ei sillä saavutettavan hyväksynnän ja hyödyn vuoksi.  Jumalan persoonan salaisuus avautui hiljalleen – avautui mysteeriksi, jota ei voi loppuun asti tutkia. Jumala suureni hiljalleen kosmisiin mittoihin. Moraalikäsityksiin alkoi tulla harmaasävyjä, kaikki ei ollut enää itsestään selvää on-off -peliä.

Tätä usein murrosiästä alkavaa vaihetta – luettelossaan kolmatta – Fowler kutsuu synteettis–sovinnaiseksi. Uskon impressionistisista sirpaleista on syntynyt kokonaisuus, sen erillisistä osatekijöistä synteesi. Siitä juontuu sana synteettinen, joka ei siis tarkoita mitään keinotekoista luonnollisen vastapainona. Sovinnaiseksi hän kutsuu sitä siksi, että se jää monilla tietyllä tavalla säröttömäksi, jollain tavoin itsestään selväksi, joskus myös sulkeutuneeksi.

Koin nuoren seurakunnan elämänyhteyden niin merkittäväksi ja koko elämääni tukevaksi, että halusin lähteä – vain pienen epäröinnin jälkeen – opiskelemaan papiksi. Ja vasta oman uravalintani tehtyäni aloin vähitellen tiedostaa, millaiseen pappien ketjuun itse asiassa kuuluin ja että olin valmistautumassa uudeksi lenkiksi jo 1500-luvulta juontuvaan sukutraditioon. Usko ei silti ole perinnöllistä, se on Jumalan lahja – kaikkine vaiheineen.   

Nuorena aikuisena, teologian opiskelujen alkuvaiheessa elin jälleen tietyn murroksen. Minulle selveni vähitellen, ettei uskoa voi loppuun asti järjellä perustella ja että se ei anna rationaalisesti perusteltavissa olevaa lopullista vastausta elämän suuriin ongelmiin ja ristiriitoihin. Havainto oli aluksi ahdistava, mutta sitten myös omalla tavallaan tavalla vapauttavaa. Minulla ei tarvitse olla eikä edes voi olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta voin ja minun pitää toimia kaikkea maailmassa ja itsessäni vaikuttavaa pahaa vastaan.

Uskoon liittyi myös myötäelävä tietoisuus niistä seikoista, joita uskosta osattomat käyttävät sitä vastaan, siis tavallaan uskon itsensä herättämiä itsekriittisiä aineksia, ilman että ne kuitenkaan horjuttivat sen kokonaisuutta. Uskoni järjellä hallittava osuus kapeni mutta samalla sen syvä, koko kosmosta koskettava mysteeri avautui eteeni. Käsitys Jumalan sanasta avartui kirjaimista henkeen ilman että kirjain menetti merkitystään. Alkoi vahvistua sisäinen tuntemus siitä, että kaiken ristiriitaisen ja jännitteisen takana on jumalallinen ykseys, että kosmoksen käsittämättömän moninaisuuden takana loistaa ikuinen valo, jossa kaikki jännitteet laukeavat ja varjot katoavat. Äärettömän kosmoksen Jumalan oli itsessään oltava vielä ääretöntäkin äärettömämpi. Aloin tavoittaa jotain kristillisen mystiikan ilmentämästä, inhimillisiä sanoja pakenevasta Jumalan salaisuudesta.

Olen pari vuotta sitten kääntänyt suomeksi myöhäiskeskiajan mystikon Nicolaus Cusanuksen kirjan Oppinut tietämättömyys, joka tulevana syksynä julkaistaan Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran sarjassa. Luen siitä katkelman, joka on mielestäni valaiseva:

Kuka ei ymmärtäisi sitä, että Jumalan erinomaisin lahja on oikea usko? Apostoli Johannes sanoo, että usko Jumalan Sanan tulemisesta lihaksi johtaa meidät totuuteen, jotta meistä tulisi Jumalan lapsia. Tämän hän avasi alussa yksinkertaisesti, mutta kertoi sitten tuon uskon mukaisesti Kristuksen teoista paljon enemmän, jotta usko valaisisi ymmärryksen. Tästä syystä hän lausuu lopuksi yhteenvedon: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika.”

245 Mutta myös puhtain usko Kristukseen, jonka luja perustus on tuossa yksinkertaisessa muodossa, on asteittaisesti nousten laajennettava ja avattava noudattamalla meille annettua oppinutta tietämättömyyttä. Sillä vaikka täällä maan päällä vaellettaessa suurimmat ja syvimmät Jumalan salaisuudet ovatkin kätkössä viisailta, ne paljastuvat vähäisille ja nöyrille, kun he uskovat Jeesukseen. Onhan Jeesus hän, johon on kätketty kaikki viisauden ja tiedon aarteet – ne, joita ilman kukaan ei voi tehdä mitään. Sillä hän on Sana ja voima, jonka välityksellä Jumala loi myös ajat; yksin hänellä, korkeimmalla, on kaiken ylittävä valta taivaassa ja maan päällä. Ja koska hän ei ole tunnettavissa tässä maailmassa, missä järki tai arvelut tai oppi johtavat meitä symbolien avulla tunnetun läpi kohti tuntematonta, hänet tavoitetaan vain siellä, missä vakuuttelut vaikenevat ja tilalle astuu usko, joka tempaa meidät yksinkertaisuuteen. Me pääsemme silloin kaiken järjen ja ymmärryksen yläpuolelle puhtaimman hengen kolmanteen taivaaseen katsellaksemme käsittämättömällä tavalla häntä itseään. Se tapahtuu ruumiissa mutta ruumiittomasti, koska olemme hengessä, ja maailmassa mutta ei maallisesti, vaan taivaallisesti. Silloin me näemme myös, ettei häntä hänen määrättömän suuruutensa vuoksi voida käsittää. Juuri tämä on sitä oppinutta tietämättömyyttä, jonka johdosta itse autuas Paavali ylös kohotessaan näki, että hänellä, jolla aiemmin oli Kristuksesta pelkästään tietoa, oli sitä aina vain vähemmän mitä korkeammalle häntä kohti hänet kohotettiin.

246 Oppinut tietämättömyys johtaa siis meitä, Kristukseen uskovia, kohti vuorta, joka on Kristus. Eläimellinen luontomme estää meitä koskemasta häneen, ja kun yritämme tarkastella häntä itseään ymmärryksen silmin, joudumme pimeyteen, tietäen kuitenkin vuoren itsensä olevan tuon pimeyden keskellä. Sen siunattu asuinsija on suotu vain kaikille niille, joiden ymmärrys on täynnä elinvoimaa. Jos olemme lähestyneet häntä suurella uskon lujuudella, meidät temmataan pois aistisilmien teiltä kuulemaan sisäisiä ääniä sekä havaitsemaan hänen majesteettisuutensa jylinän ja pelottavat tunnusmerkit. Silloin meille käy vastaansanomattoman selväksi, että hän yksin on Herra, jota kaikki tottelevat, ja pääsemme askel askeleelta perille, kun seuraamme joitain hänen katoamattomia jalanjälkiään, ikään kuin joitakin jumalallisia kirjaimia. Silloin emme kuule pyhissä työvälineissä, profeettojen merkeissä ja pyhissä ihmisissä kuolevaisten luotujen, vaan Jumalan itsensä äänen, ja näemme selvemmin myös hänet itsensä ikään kuin tavallista ohuemman pilven läpi.

247 Kun uskovat kaipauksen kiihtyessä jatkavat nousuaan, he jättävät kaikki aistittavat asiat taakseen ja tempautuvat pelkkään ymmärrykseen, ikään kuin unesta valvetilaan, kuulemisesta näkemiseen. Siellä nähdään ne, mitä ei ole voitu ilmoittaa, koska ne ovat kaiken sen yläpuolella, mitä voidaan kuulla tai sanoin opettaa. Sillä jos siellä ilmoitetut asiat pitäisi pukea sanoiksi, silloin lausuttaisiin mitä ei voida lausua, kuultaisiin mitä ei voida kuulla – ja ikään kuin nähtäisiin siellä näkymättömiä. Sillä ikuisesti siunattu Jeesus on totuutena kaiken ymmärryksen päämäärä, elämänä kaiken aistittavan, jopa kaiken olemassa olevankin päämäärä, koska hän on oleva itse, sekä Jumalana ja ihmisenä kaiken luodun täydellisyys. Siellä kuullaan käsittämättömällä tavalla häntä – kaikkien sanojen päämäärää. Hänestä nimittäin lähtee jokainen sana ja häneen jokainen niistä palaa. Jos sanassa on jotain totta, se on hänestä. Jokainen sana tähtää oppiin – siis häneen, koska hän on viisaus itse. ”Kaikki, mitä on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi”. Kirjaimet ovat äänien kuvia. ”Herra on sanallaan luonut taivaat”– kaikki luodut ovat siis Jumalan Sanan merkkejä. Jokainen ääneen lausuttu sana on mielessä olevan sanan merkki. Jokaisen katoavan, mielessä olevan sanan syy on katoamaton sana, joka on sen järkiperusta. Kristus on itse kaikkien järkiperusteiden lihaksi tullut järkiperuste, koska ”sana tuli lihaksi”. Jeesus on siis kaiken päämäärä.

Sanoista mennään sanattomaan ja sanomattomaan. Tunnistan nyt itsessäni ikään kuin toisiinsa sulautuneina kaksi vaihetta, joita Fowler kutsuu yksilöllis–refleksiiviseksi ja konjunktiiviseksi. Edellisellä hän tarkoittaa kykyä omaehtoiseen itsekriittisyyteen ja jälkimmäistä kykyä luottaa Jumalan hyvyyteen ja maailman ristiriitojen laukeamiseen Jumalan salaisuudessa, siellä, minne ajatus ei voi koskaan yltää.

Työelämän paineissa ei aina pysty hahmottamaan pitkiä linjoja ja niiden merkitystä. Elämän laajat näköalat peittyvät näkyvistä ja hukkuvat arjen ja kulloisenkin hetken vaatimuksiin, rehevän elämän lehvistöihin.

Nyt isoisän iässä ja ehkä hieman taas toisenlaisessa henkisessä kehitysvaiheessa on siis mahdollista jälleen erottaa nuo pitkät linjat ja yrittää näyttää niistä jotain lastenlasten sukupolvelle. Toki mielellään markkinoisin niitä myös omille aikuisille lapsilleni. Usein kuitenkin huomaan, että heidän elämänsä nykyvaiheessa näyttää toistuvan se sama lähitavoitteiden kaikkivalta, päivästä päivään selviytymisen pakkotahti, jonka vuoksi minun on joskus vaikea muistaa, mitä kaikkea tapahtuikaan menneillä 1970- ja 80-luvuilla. Muistiani virkistääkseni skannasin muutama vuosi sitten yli 10 000 diaa ja valokuvanegatiivia noilta ruuhkaisilta vuosilta. Paljon jo unohtunutta nousi elävästi mieleeni.

Kun katselen lapsenlapsiani, mietin isoisällistä tehtävääni tradition välittäjänä – erityisesti myös uskon tradition välittäjänä – en pääse sen ohi, että Fowlerin havaintoihin ja luokitteluihin sisältyy suurta viisautta. Sen käyttöön on ehkä nyt aikaa ja myös valmiuksia enemmän kuin olisi ollut omien lasteni kanssa keskustellessa, jos olisin ne silloin tiennyt. Tunnistan entistä paremmin ja konkreettisemmin lapsen, varhaisnuoren ja murrosikäisen henkiset edellytykset ymmärtää ja tulkita kristillisen uskomme ydinasioita.

Vaikka olen kuvaillut omia vaiheitani peilaten niitä Fowlerin tutkimustuloksiin, en väitä sijoittuvani täsmällisesti johonkin erityiseen lokeroon, mutta huomaan, että samalla kun uskon perinnön pitkä kokonaislinja on minulle – ammattini ja koulutuksenikin vuoksi – hyvin tuttu ja tärkeä, se ei ole minulle vain tiedollinen hahmo, vaan täynnä myös tunteita syvästi koskettavia ulottuvuuksia.

Senkin huomaan, etteivät uskon mysteerin paradoksit loukkaa minua, vaan viittaavat syvälle Jumalan persoonan tutkimattomaan salaisuuteen. Totta kai myös pohdin niitä edelleen sillä kapasiteetilla, mikä minulla on, ja yritän sitä vielä lisätäkin. Mutta minun on nyt entistä helpompi tunnustaa, etten voi koskaan tiedolla tavoittaa sen syvyyksien pohjaa ja että on monia kipeitä kysymyksiä, joihin ei ole löydettävissä järjellä käsitettävää selitystä. Yksi suurimmista on Jumalan kaikkivaltiaan rakkauden ja inhimillisen kärsimyksen välinen valtava jännite. Vaikka se ei ratkeakaan rationaalisesti tyydyttävällä tavalla, koen silti Jumalan rakkauden kantavan voiman, ja luotan hänen huolenpitoonsa. Minulla on varaa kuunnella kaikessa rauhassa, ottaa vastaan myös ristiriitaisia tunteita yrittämättä päästä nopeisiin ja väkinäisiin selityksiin.

Tuskin voidaan piirtää norma­tiivista kuvaa siitä, miten uskon elämä parhaiten voisi läpäistä pitkän tien lapsuudesta aikuisuuteen ja sitten vanhuuteen. Siinä vaiheessa me seniorit nyt olemme – ainakin ikämme perusteella. Siltä kuitenkin näyttää, että ilman rosoisia krii­sivaiheita ja niiden sitkeän kivuliasta läpikäyntiä ei synny sitä viisasta lämpöä, jota tätä elämänvaihetta eläviltä myös Raamatun tekstien mukaan odotetaan. Siltä näyttää myös, että ihan samoin hengellisin eväin, joilla matkani aloitin, en voi sitä jatkaa. Tarvitsen vahvaa ruokaa.

Nyt, vanhana, elämää jo paljon nähneenä näen Raamatun elämän kirjana – eikä vain siksi, että sen perimmäinen lupaus on iankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä. Elämän kirja se on minulle myös sen vuoksi, että se on itsessään, monikerroksisuudessaan, realismissaan, myös jännitteissään ja ristiriidoissaan kuin elämä itse, koko elämä kaikkine vaiheineen. Elämän laki on siinäkin, että Vanha testamentti ei kritisoi mitään muuta kansaa niin radikaalisti ja leikkaavasti kuin sitä kansaa, jonka historiaa Jumalan valossa ja varjossa se kuvaa, Jumalan omaa kansaa. Tunnistan Raamatun teksteistä itseni ja tämän maailman sellaisena kuin sen itse näen, ei jonkinlaisena ideaalina, vaan äärimmäisen realistisena todellisuutena kaikkine varjoineen ja valoineen. Se johtaa aina lopulta ristille, ja vain ristin ja kuoleman kautta ylösnousemukseen. Elämän teologia on ristin teologiaa – ja vain sitä kautta ylösnousemuksen teologiaa.

Koko aikuisikäni olen miettinyt tieteellisen maailmankuvan ja oman, Raamatusta ja kristillisestä perinteestä piirtyvän jumalakuvani suhdetta. On monia kristittyjä, jotka asettavat Raamatun kuvaukset maailmasta ja sen syntymisestä sillä tavalla auktoritatiiviseen asemaan, että he torjuvat nykyaikaisen luonnontieteen piirtämän kuvan kosmoksen ja planeettamme historiasta. Se on heidän mielestään syntiin langenneen mielen ja ateistisen ajattelun harhaista tulosta. Itse en ole voinut sitä ymmärtää. Se on teologisesti väärä. Jos nimittäin tieteen piirtämä kuva, joka on saatu aikaan Jumalan itsensä meille luomistyössään antamilla kyvyillä, olisi täysin virheellinen, silloin – niin ajattelen – Saatanan täytyisi olla Jumalaa vahvempi, koska olisi pystynyt projisioimaan ihmismieleen noin hämäävän todelliselta tuntuvan, mutta siis väärän kuvan kosmoksesta. Tai sitten Jumala itse olisi sallinut ihmisten suuren enemmistön eksyä näin pahasti voidakseen sitten pelastaa ne harvat, jotka näkevät tämän harhan läpi. En voi ajatella, että Jumala olisi sellainen.

Minulle jatkuvasti kehittyvän luonnontieteen piirtämä kuva kosmoksesta on vain suurentamistaan suurentanut Jumalaa, vienyt hänet entistä kauemmaksi inhimillisen käsityskyvyn rajoista. Mutta kaukana hän ei silti ole, sillä hän on kaikkialla. Lähelle hän tulee erityisesti Jeesuksessa Kristuksessa, josta minulle avautuu se, mitä minun tarvitsee Jumalasta ja hänen tahdostaan tietää. Maailmankuva ja Jumalakuva liittyvät toisiinsa, sillä Jumala on maailman luonut – myös tämän paljon suuremmaksi, käsittämättömän suureksi paisuneen maailman, toisenlaisen kuin olen ehkä joskus itse tai sitten aiempien sukupolvien opastamana ymmärtänyt.

Samalla kun olen kosmoksen ihmeiden äärellä ihmetellyt Jumalan suuruutta, olen etsinyt kristillisen uskomme ydintä ja itseäni uskomme historiasta. Olen viime vuosikymmenien aikana lukenut satoja myöhäisantiikin ja keskiajan tekstejä ja löytänyt niistä yhä uudelleen muuttumattomuuden muuttuvan keskeltä. Tästä muuttumattomasta olen löytänyt yhä uudelleen itseni ja elämäni tärkeimmät kysymykset, elämälle mielen antamat vastaukset niihin, armollisen Jumalan kosketuksen.  Muutos on ollut välttämätöntä, mutta se ei ole muuttanut uskon ydinkertomusta ja sen merkitystä ihmiselle, minulle ja sinulle.

Tähänastisen tieni voisin tiivistää Paavalin sanoihin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luvun lopussa (8–13):

”Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Juha Pihkala