Edeltä menneiden muistaminen
Senioripäivät 2018
Tuula Sääksi, Jukka Hovila
Virsi 178:1-2,5
Johdantosanat
Psalmi 139:1-6
Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
3 Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
4 Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
5 Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.
6 Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
1. Raija Irmeli Tuomisto, lehtori, Namibian-lähetti
s. 28.9.1929, k. 20.9.2017
Raija Tuomistolla oli yliopistotutkinto niin teologiassa kuin humanistisissa aineissa. Hän oli lahjakas kielissä. Siitä kertoo se, että hän Namibiassa työskennellessään opetti mm. afrikaansin kieltä ja myös se, että hän eläkevuosinaan harrasti viron kielen opiskelua. Myös Raamatun opiskelussa Raija oli määrätietoinen. Hänen opiskelupaikkojaan oli niin Helsingissä, Sveitsissä kuin Etelä-Afrikassa.
Nuoret olivat Raijan sydäntä lähellä. Hänen innostuksensa tartutti myös muita nuoria lähtemään liikkeelle, näin ainakin Käpylässä ja Mäntyharjulla, missä Raija toimi nuorisotyössä seurakunnassa ja koulussa.
Vuonna 1962 Raija lähti työhön Ambomaalle. Hän toimi opettajana Oshigambon keskikoulussa ja Ongwedivassa. Afrikaansin lisäksi hän opetti myös matematiikkaa ja yhteiskunnallisia aineita. Hänen oppilaansa ja opettajatoverinsa muistavat hänet määrätietoisena ja aktiivisena opettajana. Hänen työnsä merkittävyydestä kertoo Namibian evankelisluterilaisen kirkon pääsihteerin lähettämä tervehdys Raijan siunaustilaisuuteen. Raijan opetustyön vaikutus Namibian koululaitoksen kehittämiseen tunnustetaan erittäin merkittäväksi, hänen muistonsa Namibian akateemisissa piireissä ei unohdu. Hänen kiitollisia oppilaitaan on eri puolilla maata vastuullisilla paikoilla.
Kirkon johto arvostaa erityisesti myös Raijan syvää kutsumustietoisuutta ja uskoa, jonka varassa hän pysyi horjumatta paikallaan kaikesta Etelä-Afrikan hallituksen painostuksesta huolimatta. Kirkossa kiitetään Jumalaa Raijasta, joka oli yksi heistä, namibialaisista, sisar, ystävä, naapuri ja kaiken tuen toiselle antava lähimmäinen.
Palattuaan kotimaahan Raija toimi pitkään opetustehtävissä Lahdessa ja osallistui monin tavoin seurakunnan toimintaan.
Raijan kummityttö Eeva-Liisa Rantasuomela muistelee häntä näin: ”Muistan kummitätini puheliaana, aina hymyilevänä ja ystävällisenä. Erityisesti on jäänyt mieleeni paluumme Lounais-Afrikasta Suomeen v. 1977. Meitä on viisi lasta ja Raija-kummini lähti kanssani kenkäkauppaan, koska hän halusi ostaa minulle uudet talvisaappaat. Sain itse valita, minkälaiset halusin. Vanhemmiltani säästyi yksien talvisaappaiden hankinta.”
2. Matti Piirto, lääkäri, Namibian-lähetti
s. 10.9.1952, k. 4.11.2017
Oulussa syntynyt Matti eli lapsuutensa Ilmajoen Koskenkorvalla. Pohjalaisuus oli kantava juuri hänen elämässään. Perheen muutettua Jyväskylään Matti innostui pesäpallosta ja koripallosta ja saavutti nuorena poikana pesäpallon Suomen mestaruudenkin. Lupaava urheilu-ura päättyi loukkaantumiseen ja jätti vaikeasti käsiteltävän trauman nuoreen mieleen.
Opiskellessaan lääketiedettä Oulussa Matti tuli uskoon. Jumala Luojana teki häneen syvän vaikutuksen. Yhdessä psykologivaimonsa Arjan kanssa Matti sitoutui lähtemään Agape-työhön Afrikkaan ja hankki sitä varten lisää työkokemusta. Lähtö Afrikkaan peruuntui kuitenkin dramaattisesti, kun Matti sairastui MS-tautiin pari kuukautta ennen suunniteltua lähtöä. Matti joutui miettimään terveyden ja ammattinsa menettämistä. Kantavana voimana pettymysten keskellä olivat Jumalan sanan lupaukset Jumalasta parantajana.
Sairaudestaan huolimatta Matti pystyi toimimaan terveyskeskuslääkärinä Jämsänkoskella ja suoritti yleislääketieteen erikoistumisopinnot. Sairauden oireet pysyivät vakaina. Matti alkoi haaveilla uudesta lähdöstä, kun Lähetysseura etsi lääkäriä kahden vuoden määräaikaistehtävään. Kahden pienen pojan vanhemmille lähtöajatus ei ollut helppo, mutta moniin rukouksiin Jumala vastasi ihmeellisellä tavalla ja niin tie alkoi avautua Namibiaan.
Matti työskenteli Onandjokwen sairaalan lääkärinä vuosina 1987-88. Perheen kolmas lapsi saikin ambolaisen nimen Nangula, jota alettiin käyttää enemmän kuin suomalaista Anni-Maariaa. Tuohon aikaan Ambomaalla oli sotatila ja ulkonaliikkumiskielto. Sodan läsnäolo ja ampumisen äänet aiheuttivat alussa suurta pelkoa, mutta pelko otettiin pois. Matin suuresta työtaakasta huolimatta aika Namibiassa oli parasta aikaa perheen elämässä. Määräaikaista palvelua Matti olisi mielellään halunnut jatkaa, mutta Lähetysseura edellytti lähetyskurssin käymistä ennen uutta työkautta. Sen perhe koki liian vaativaksi poikien koulunkäymisen kannalta. Haave lähetystyöstä ja kaipuu Ambomaalle jäivät kytemään.
Suomeen palattuaan Matti erikoistui kirurgiksi ja ehti toimia Mäntän aluesairaalan kirurgina useita vuosia, ennen kuin hänen terveydentilansa romahti ja hän joutui luopumaan työstä. Matin edessä oli 20 vuotta syväkyntöä Jumalan edessä, kun hän liikuntakyvyn lisäksi menetti myös puheäänen. Kommunikointi tapahtui huulilta lukien ja kirjaintaulun avulla. Kaiken traagisen keskellä Matti säilytti henkisen ja hengellisen vireytensä. Matti eli kotona loppuun asti ja sai kutsun taivaan kotiin pyhäinpäivänä.
Perheen Namibian-rakkaus sai täyttymyksensä, kun perheen naisväki pääsi käymään Namibiassa ennen isän hautajaisia. Tytär Nangula halusi lähteä käymään Namibiassa hakemassa kotiin isosiskoaan, joka oli ollut siellä vapaaehtoistyössä viime syksynä. Kun Matin elämä oli päättynyt yöllä, tytöt houkuttelivat äitinsä Arjan mukaan matkalle. Hän lähtikin ja toi Onandjokwesta hiekkaa Matin haudalle.
Piispa Dumenille Arja kirjoitti: ”Meidät on kytketty valtavaan Jumalan rakkauteen, joka on Namibian ja Suomen välillä. Ikään kuin tuo rakkaus huuhtoi mennessään Matin Taivaallisiin”.
3. Inkeri Hartikainen, kirjapainotyöntekijä, Namibian-lähetti
s. 7.4.1932, k. 9.11.2017 Inkeri syntyi Suistamolla. Evakkomatka vei perheen Pohjanmaan kautta Iisalmelle. Siellä Inkeri tapasi Aarnen. Yhdessä he lähtivät Namibiaan vuonna 1956. Aarne toimi kirjapainon johtajana ja rakennustöissä. Inkeri puolestaan toimi kirjavarastossa. Perheen lähtiessä ensimmäiselle kotimaanlomalle mukana oli jo kolme lasta. Isä oli päättänyt hankkia matkalta Saksasta auton. Niinpä matkustettiin laivalla ensin Englantiin. Saksasta ajettiin kuplavolkkarilla Suomeen. Tarja Hartikainen muisteli tuota matkaa: Isä, äiti, kolme lasta ja pari muuta matkustajaa kaikkine Afrikasta mukaan otettuine tavaroineen mahtuivat kyytiin. Kuplan ihme! Turun satamassa oli vastassa yllätys. Autosta olikin maksettava tulli, vaikka perheenpää oli toisin luullut. Pikainen sähke ja rahapyyntö lähetettiin Lähetysseuraan. Raha saatiin ja perhe pääsi kotimaahan.
Hartikaisen perhe palasi takaisin Afrikkaan, työ Namibiassa jatkui vuoteen 1967 asti. Isä Aarne kuoli yllättäen umpisuolen puhkeamiseen. Inkeri palasi Suomeen kolmen pienen lapsen kanssa, odottaen perheen neljättä lasta, joka syntyi Suomessa muutama kuukausi paluun jälkeen.
Inkeri ehti asua Kuopiossa vielä 50 vuotta. Savon Sanomat oli hänen työmaansa, missä hän toimi oikolukijana.
Yhteydet Namibiaan säilyivät vuosikymmenten ajan. Kuopiossa lääkäriksi opiskellut Elisabet Shivute oli heidän läheinen ystävänsä. Elisabetin palatessa kotimaahansa Inkeri lähti saattamaan Elisabetia lapsineen ja oli 3 kuukautta Windhoekissa kummilapsensa lapsenhoitajana.
Nopeasti edennyt sairaus vei Inkerin voimat. Sairauden aikana tytär Tarja ehti lukea äidilleen kirjaa, jonka äiti oli aikoinaan kirjoittanut perheen isän elämästä. Siinä samalla käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja Afrikan-vuosista. Äiti oli mm. kirjoittanut siitä, kun hän vieraili piispa Aualan kanssa kuninkaan luona. Siinä oli piispankin polvistuttava kuninkaan edessä. Ihanko totta, kysyi tytär. Pitikö piispankin kontata kuninkaan edessä? Näin tapahtui.
Musiikkia
4. Seija Mari-Anne Pietinen, kasvatustieteen maisteri, Kiinan- ja Taiwanin-lähetti
s. 7.9.1956, k. 10.11.2017 Seija syntyi kolmantena tyttönä maalaistaloon vuonna, jolloin kaikki oli pienikasvuista pelloillakin. Perheen isä kylvetti Seijaa ja totesi tämän olevan niin pieni, että mahtuu hänen kämmenelleen. Seija oli ahkera koululainen ja opiskeli oikeastaan koko ikänsä. Ensin matematiikkaa, sitten luokanopettajaksi täydentäen opintojaan myöhemmin kasvatustieteen kandidaatiksi. Lisäksi tulivat lähetystyön opinnot ja sen myötä mm. kiinan kielen opiskelu.
Lapsena Seija osallistui ahkerasti seurakunnan toimintaan. Eräällä leirillä oli lähetysvaellus, jonka yhdelle rastille Seija oli puettu kiinalaisittain edustamaan Formosan lähetystyötä. Seijan sisko arvelee, että rakkaus lähetystyöhön ja ehkä Kiinaankin syttyi jo tuolloin Seijan sydämessä.
Seija toimi peruskoulun luokanopettaja Helsingissä ja Asikkalassa ennen lähtöään lähetystyöhön. Ensimmäinen tehtävä vei Seijan Kansanlähetyksen lähettämänä Etiopiaan. Seija opetti suomalaisia lapsia, mutta opetti myös etiopialaisille matematiikkaa ja ympäristöoppia. Lähetysseuran lähettämänä Seija lähti seuraavaksi Kiinaan. Juna vei hänet halki Siperian Pekingiin. Kiinassa työpaikkana oli naisten oppilaitos ja opetuskielenä englanti. Kiinan-jakson jälkeen Seija siirtyi vielä Taiwaniin, jossa hän toimi niin suomalaislasten opettajana kuin seurakunnassa opettaen englantia ja tehden monenlaista muutakin työtä.
Kiinassa työskennellessään Seija oli luonut laajan ystäväverkoston ja palasi usein lomamatkoille Kiinaan. Kerran Seija matkusti Guilinin sokeritoppavuorten alueella Riitta Sandbergin kanssa. Vuokraamillaan polkupyörillä he kulkivat pitkin pikkukyliä. Tummahipiäistä Seijaa luultiin ulkonäkönsä vuoksi pohjoiskiinalaiseksi. Riitta oli siis rikas länsimaalainen turisti, jolla oli paikallinen opas! Samalta matkalta ystävykset palasivat Hongkongiin yölaivalla. Mielestään mukavan hyttipaikan ostaneet matkalaiset yllättyivät, kun tajusivat, että hytti oli 110 hengen makuusali kerrossänkyineen. Uni kuitenkin maittoi, sillä illalla klo 22 hyttiemäntä komensi kaikki nukkumaan ja olemaan hiljaa.
Suomen palattuaan Seija oli hiippakunnallisen työn Turku-Tampere -tiimissä ja kiersi ahkerasti kouluja ja seurakuntia. Jonkin verran hän teki myös opettajan sijaisuuksia.
Kymmenen vuotta Seija joutui kamppailemaan rankan sairauden kanssa. Olemus haurastui, mutta henki säilyi vahvana. Seija oli luontainen evankelista, jolle Raamattu ja rukous olivat tärkeitä asioita loppuun asti.
Seijalla oli mielenkiintoinen harrastus: pandojen kerääminen. Hän omisti lähes 100 pandaa, suurin iso pehmopanda, pienin rasiassa oleva miniatyyripanda.
5. Laura Marjatta Rehell, maa-ja metsätaloustieteiden kandidaatti, Tansanian-lähetti
s. 23.4.1921, k. 20.11.2017
Marjatta Rehell syntyi Kymissä. Hänen isänsä oli lääkäri ja äiti kansakoulun opettaja. Perhe muutti isän työn perässä Haapavedelle, missä Marjatta asui ylioppilaaksi tuloonsa asti. Hän menetti isänsä jo 8-vuotiaana. Hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä, joista toinen kaatui jatkosodassa.
Marjatta Rehell opiskeli sairaanhoitajaksi ja erikoistui laboratoriohoitajaksi. Näissä tehtävissä hän toimi Kuopiossa ja sodan aikana sotasairaalassa. Sodan jälkeen Marjatta lähti opiskelemaan yliopistoon ja suoritti maa- ja metsätaloustieteen kandidaatin tutkinnon. Hän osallistui ensimmäiseen ravitsemustiedettä uutena oppiaineena opiskelleeseen vuosikurssiin ja sai opiskelujen päätyttyä ravitsemusterapeutin pätevyyden.
Marjatta ei kuitenkaan päässyt työskentelemään rakastamansa työn parissa. Avioliitto Ben Rehellin kanssa toi mukanaan uudet kuviot. 1960-luvun alkupuoli vietettiin Tansaniassa, jonne Marjatan puoliso Ben Rehell oli kutsuttu Iteten sairaalan ensimmäiseksi lääkäriksi. Perheenäidin päivän täyttyivät kodin ja lastenhoitoon kuuluvista tehtävistä. Koti oli ajoittain myös kuin majatalo, jossa otettiin vastaan paljon eri asioissa kulkevia työtovereita. Marjatan aika kului kodin ja majatalon arjen hoitamisessa. Oman ammattitaidon käyttämiselle ei valitettavasti ollut mahdollisuuksia.
Rehellin perhe oli asunut Kajaanissa ennen Tansaniaan lähtöä ja sinne myös asetuttiin Tansaniasta palattua. Perhe asui myöhemmin myös Oulussa ja Iisalmessa, mutta Kajaaniin palattiin uudelleen.
Perheen tytär Marketta on kuvannut äitiään rauhalliseksi, positiiviseksi, älykkääksi ja aikaansaavaksi ihmiseksi. Hän luki paljon ja kuunteli mielellään klassista musiikkia. Hän oli omaksunut jo lapsuudenkodistaan vahvat kristilliset arvot, hänessä oli sisäistä lujuutta ja kestävyyttä. Sota-ajan kasvatuksen myötä hänestä oli kasvanut hillitty, vaatimaton, nöyrä ja osaansa tyytyvä ihminen. Hän oli valoisa ja avarakatseinen ihminen, joka seurasi aktiivisesti aikaansa ja oli kiinnostunut niin Suomen kuin lähialueiden ja myös laajemmin maailman tapahtumista ja kansainvälisistä kysymyksistä. Sodan kokeneena hän oli syvästi isänmaallinen, olihan hän toiminut sodan aikana ilmatorjuntalottana ja hoitajana sotasairaalassa.
Lähetystyö oli Marjatalle hyvin tärkeä asia. Lähetysjuhlilla hän kävi aina kun pääsi. Herännäisyys oli lapsuudenkodin perintöä ja herättäjäjuhlat kuuluivat säännöllisesti ohjelmaan.
Nuoruutensa näkyä ja rakkautta, ravitsemusoppia, hän vaali koko elämänsä ajan ja antoi tarvittaessa konsultointia ravitsemukseen liittyvissä asioissa. Kajaanissa hän opetti terveydenhoito-oppilaitoksessa sairaanhoitajaoppilaille ravitsemusoppia. Mökki Paltamossa oli Marjatalle rakas paikka. Siellä kuunneltiin kuikkaa ja joutsenia, seurattiin kukkien avautumista, hoidettiin kasvimaata, poimittiin marjoja ja sieniä. Kulttuuriharrastukset olivat moninaiset: Kuhmon kamarimusiikkijuhlille hän halusi joka kesä, nautti taidenäyttelyistä ja luki Jane Austinin ja Agatha Christien tuotannon suunnilleen kokonaan, englanniksi. Marjatta pysyi poikkeuksellisen hyväkuntoisena elämänsä viime vuosiin asti. Vasta viimeisen vuoden aikana alkoi tulla kipuja, kaatuminen ja vuodenhoitoon päätyminen.
Tytär Marketta on kirjoittanut äitinsä viime hetkiä muistaessaan tällaiset säkeet:
Viimeisinä viikkoina olit kuin lasimaalaus.
”Lähde sinä ystävien matkassa,
minä lähden taivasta kohti”, sanoit kerran
Hymysi niin kirkas, että valo kuulsi siitä läpi.
6. Matti Kustaa Heroja, musiikkineuvos
s. 08.11.1937, k.17.01.2018
Matti syntyi Viipurissa ja vietti lapsuutensa Rääkkylässä. Hänen kanttori-isänsä oli vaativa pedagogi. Kurinalainen harjoittelu - poikasena kaksi tuntia päivässä – tuotti tulosta ja niin Matti soitti ensimmäisen jumalanpalveluksensa vain 11-vuotiaana. Matti valmistui Raahen opettajaseminaarista ja jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla. Hyvinkään seurakunnassa saatiin nauttia Matin kanttorina palvelemisesta 45 vuotta.
Matti täydensi jatkuvasti opintojaan ja oli aktiivinen monella suunnalla, mm. opettajana Sibelius-Akatemiassa ja Hyvinkään musiikkiopistossa. Hyvinkään kaupunki myönsi hänelle kaupungin taidepalkinnon kahdesti ja musiikkineuvoksen arvonimen hän sain vuonna 2015.
Lähetystyö oli Matin sydäntä lähellä. Hän johti perustamaansa Safarikuoroa yli 40 vuotta. Hän järjesti Hyvinkäälle vuonna 1971 ensimmäisen Kauneimmat Joululaulut -tapahtuman.
Matin monipuolinen musiikillinen lahjakkuus, kouluttautuneisuus ja tavattoman nopea havainnointikyky tekivät kuorolaisiin vaikutuksen. Matin käsistä, kasvoista ja koko olemuksesta oli helppo nähdä, mitä hän kuorolta tai yksittäiseltä stemmalta kulloinkin halusi. Hän oli vaativa, mutta myös luotti laulajiinsa ja kannusti. Matin johdolla oli turvallista esiintyä, niin selkeä oli hänen johtamisensa. Matti toi avoimesti esiin kristillisen vakaumuksensa harjoitusten lomassa ja hän korosti aina sitä, että jokainen kuorolainen on tärkeä. ”Me teemme tämän yhdessä”, Matti painotti.
Harjoitusten alussa Matti loihti usein pianosta jonkin upean klassikkokappaleen yhteiseksi iloksi. Tunnelmaa täydensivät hänen sanalliset, savon murteen sävyttämät ohjeensa ja neuvonsa. ”Kyllä mummojen laukut napsahtelevat, jos noin hyvin laulatte”, Matti kannusti ja välillä ohjeisti näinkin ”laulakaa vaikka Iitin Tiltua, mutta poikki ei saa mennä!”
Hovilan Jukka muisteli kesän harjoitusleiriä, joka luultavasti liittyi lähelle sitä aikaa, jolloin Matti oli täyttänyt 30 vuotta. Jollakin kahvitauolla Matti tuli sanoneeksi suunnilleen ikäisilleen kuorolaisille: ”Emme kai me sitten enää Safarissa pyöri, kun täytämme 40 vuotta?” Onneksi tuo raja tuli ylitetyksi monta kertaa.
Matti oli aina valmis palvelemaan ja suhtautui jokaiseen tilanteeseen ainutkertaisena palvelutehtävänä. Me lähetysseniorit olemme saaneet nauttia Matin palveluhalukkuudesta ja intohimosta musiikkiin. Matin pianosta loihtimat sävelet ovat monesti nostaneet myös meidän mielemme korkeuksiin.
Kaisa Vuorela kertoi omakohtaisen kokemuksensa ollessaan nuorena tyttönä Sanan suvipäivillä Hyvinkäällä vuonna 1972. Hän oli halunnut päästä kuulemaan Erkki Lemisen saarnaa. Vanha puukirkko oli viimeistä sijaa myöten täynnä. Niinpä Kaisa kiipesi pienelle urkuparvelle ja istahti ainoalle sivupenkille. Oli hyvä olla ja niin hän lauloi täysillä seurakunnan mukana. Jumalanpalveluksen jälkeen urkupukilla ollut tuntematon nuori kanttori heristi hänelle sormeaan ja sanoi: ”Minulla olisi asiaa teille!” Näin Matti Heroja tuli värvänneeksi Safarikuoroon laulajan seuraaviksi 40 vuodeksi.
Virsi 339
7. Erkki Pekka Johannes Lehtonen, rovasti, Angolan-lähetti
03.12.1943, k. 01.02.2018
Erkki Lehtonen syntyi Tampereella. Valmistuttuaan ylioppilaaksi Tampereen lyseosta hän jatkoi opiskelua teologisessa tiedekunnassa ja suoritti teologian maisterin tutkinnon. Papiksi hänet vihittiin vuonna 1973 Oulussa. Jo ennen pappisvihkimystään Erkki oli toiminut monet vuodet uskonnonopettajana mm. Kemissä ja Simossa.
Erkki avioitui terveydenhoitaja Maija-Liisa Heikkilän kanssa ja Jumala antoi heille lapset Marian ja Pekan.
Lehtoset opiskelivat portugalin kieltä Lissabonissa. Viisumien saanti Angolaan kesti kauan. Ennen Angolaan matkustamista Erkki ehti toimia niin Lähetysseuran palveluksessa kuin Keravan seurakunnassa. Ovi Angolaan avautui vuonna 1977.
Erkki toimi Angolassakin niin opettajana kuin seurakuntapappina. Erkin ehdotuksesta työalueella laulettiin virsikirja läpi iltahartauksissa. Oudoimmat virret Erkki oli harjoitellut etukäteen.
Tammikuussa 1980 kaikki lähetit joutuivat lähtemään Angolasta. Kotimaassa Erkki toimi vuoden Lähetysseuran palveluksessa, jonka jälkeen hän palveli Hollolan seurakunnan kappalaisena kahdeksan vuotta ja kirkkoherrana eläkkeelle siirtymiseensä asti.
Eläkeläisenäkin Erkki hoiti seurakunnallisia toimituksia ja oli mukana mm. rotarien toiminnassa. Uuden Sovituksen kirkon suunnittelussa Erkki oli mukana.
Vaikeat sairaudet koettelivat Erkkiä. Erkin muistotilaisuudessa Timo Junkkaala kertoi ystävästään Erkistä, että hän oli useampana vuonna pyytänyt Erkkiä puhujaksi ”Kuoleman taidon kurssille” Raamattuopistoon. Kun Timo sopi tapaamisesta, Erkki vastasi: ”Nyt olen sairaalassa, mutta sunnuntaiksi päässen kotiin.” Kotiosoite muuttuikin sitten iäisyyskodiksi.
8. Tuula Salokannel (entinen Olanterä), opettaja, Namibian-lähetti
s.27.1.1938, k.18.2.2018
Vaasassa syntynyt Tuula valmistui luokanopettajaksi Heinolan seminaarista. Hänen opettajantaipaleensa vei häntä lukuisille paikkakunnille: Soini, Kuhmo, Swakopmund, Mieslahden kansanopisto, Hyvinkää, Tampere. Hänen elämäntapaansa kuului muuttaminen. Uudessa ympäristössä hän loi nopeasti viihtyisän kodin ja ystäväpiirin.
Tuulan harrastuksia olivat yleisurheilu, taitoluistelu, käsityöt, pianonsoitto, musiikki, maalaus. Oman pianonsoittoharjoittelunsa lisäksi hän opetti myös Swakopmundin-aikoinakin niin omia oppilaitaan kuin myös paikallisia ihmisiä. Hän järjesti mielellään tapahtumia ja yhteistä olemista kaikenlaisen musiikin merkeissä.
Swakopmundin suomalaisen koulun opettajana Tuula toimi vuosina 1964-76. Näiden vuosien kokemuksista Tuula kirjoitti kirjan ”Suomalainen koulu Afrikassa”. Sen sivuilta avautuu lukijalle mielenkiintoisia näkökulmia pienen suomalaiskoulun arkeen ja juhlaan. Afrikan oloihin mukautetulla tavalla opettajat ja asuntolanhoitajat huolehtivat lasten tiedollisesta opetuksesta ja kasvatuksesta. Monenlaista harrastettiin koulutyön lomassa. Jossakin vaiheessa kouluyhteisöön ilmaantui lukematon määrä erilaisia eläimiä, portista sisään kävelleitä koiria ja kissoja, hiekalta pyydystettyjä ”hätähousuja”, pieniä kovakuoriaisia, kameleontti, puluja. Koettiinpa sellainenkin ihme, että poikakissana hellitelty mirri sai viisi pentua. Niitä sitten lahjoiteltiin perheille Ambomaalle asti. Viimeiseksi jäi ”Jätelankakissa”, pentu, joka sai nimensä siitä, että sen turkki muistutti jätelankapätkien kokoelmaa. Pitkien anelujen jälkeen koulukodin lapset saivat sen omakseen. Se sai uudeksi nimekseen Pilkkupää eli Pilke. Se osoittautuikin oivalliseksi kissaemoksi ja pian talossa vilisti pieniä kissanpoikia. Lapsilla oli hauskaa. Kukapa ei ihastuisi pehmoisiin kissanpoikasiin. Niiden turkkia vasten oli mukava painaa poskensa. Moni koti-ikävän kyynel jäi tulematta, kun sai rutistaa elävää olentoa sylissään.
Laskiaismäkeä laskettiin hiekkadyyneillä. Pahvin- ja kuitulevynpuolikkaat kainalossa kiivettiin kohti hiekkavuorien lakea. Hitaasti ja vaivalloisesti tapahtuvan nousun jälkeen näkymät ylhäältä olivat huikeat ja vauhti alas tullessa hurja.
Lähellä aaltoilevan meren salaisuuksia Tuula ihasteli ja ihmetteli. Tässä yksi hänen kuvaamansa viisaus: ”On mentävä eteen päin niin kuin meren mainingit, aina vain eteen päin. Kun aalto kohtaa rannan, se tosin vetäytyy hiukan taaksepäin, mutta se ei katoa. Se kohtaa pian toisen aallon ja siihen yhtyen jatkaa taas matkaansa. Ei yksin, vaan toisiin liittyen jaksetaan perille”.
9. Ulla Pirkko Nenonen, lehtori, Namibian-lähetti
s. 31.10.1933, k. 09.03.2018
Ulla Nenonen on toiminut Namibiassa pidempään kuin yksikään toinen suomalainen sitten Martti Rautasen päivien, yli 50 vuotta.
Loviisassa syntynyt Ulla valmistui teologian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1960. Hän osallistui lähetyskurssiin 1959-60 ja lähti työhön nykyisen Namibian alueelle vuonna 1961. Edessä oli afrikaansin ja ndongan kielen opiskelu.
Ulla toimi mm. Okahaon lähetysasemalla naisseminaarin ja keskikoulun opettajana ja rehtorina, sekä Ongandjeran ja Oshigambon lukioissa. Ulla oli teologi, mutta hän rohkeni tarpeen vaatiessa opettaa myös matematiikkaa ja onnistui siinä entisen oppilaansa, tri Mushelengan, mielestä loistavasti. Tämä ministeriksi päätynyt oppilas kirjoitti muistokirjoituksessaan, ettei Ulla muiden opettajien tapaan odottanut pääsyä lomalle kynien, kirjojen, liitujen ja häiriköivien oppilaitten keskeltä, vaan oli valmis käyttämään aikaansa lisäopetuksen järjestämiseen oppilaillensa. Mikä velvollisuudentunto, mikä kutsumustietoisuus! Näin tri Mushelenga.
Ulla toimi toistakymmentä vuotta työalueen yhdyssihteerinä. Tämä tehtävä uskottiin ainoastaan erinomaiset johtajantaidot omaavalle henkilölle. Ulla Nenoselle tämä vastuu uskottiin vaiheessa, jolloin Lähetysseura oli toiminut maassa jo yli 100 vuotta. Yhdyssihteerinä hän kuului Namibian evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallitukseen.
Itsenäisyyssota teki liikkumisen vaaralliseksi miinoitettujen teiden vuoksi. Ulkona liikkuminen oli kielletty pimeän aikana. Ullaa vastuu kuitenkin painoi ja pelottomana hän teki yksin pitkiä työmatkoja luottaen Jumalan varjelukseen.
Oniipa oli Namibian itsenäistymisprosessin kannalta yksi maan keskeisimpiä paikkoja. Siellä Ulla emännöi niin YK:n pääsihteerin kuin lukuisten valtionpäämiesten, lähettiläiden ja ministerien vierailuja, kun nämä tulivat tapaamaan kirkon johtoa. Myös Martti Ahtisaari kävi Oniipassa, piti yhteyttä Ullaan ja sai paikkansa pitävää tietoa siitä, mitä maassa oikeasti tapahtui. Ullalla oli näin tärkeä rooli Namibian itsenäistymisprosessissa.
Jäätyään eläkkeelle Suomen Lähetysseurasta vuonna 1994 Ulla sai piispa Dumenilta kutsun tulla avustamaan dhimba-kielen raamatunkäännösprojektia. Hän asettui asumaan Opuwoon, keskelle himbojen ja dhimbojen asutusta. Siellä hän koki olevansa oikealla paikalla, keskellä elämää. Kaikkina vuosina hänen ovelleen oli voitu koputtaa yöllä ja päivällä. Lähetystyöntekijänä hän oli ihmisiä varten, kuin kokonaisen evankeliumin ruumiillistumana. Ulla asui Opuwossa aina kevääseen 2015 asti.
Seppo Kalliokoski kirjoitti Ullan muistokirjoituksessa, ettei Ulla kotimaahan palattuaan enää tunnistanut kotimaataan eikä sen kirkkoa tutuiksi, sillä niin paljon oli tapahtunut muutosta. Ulla ei ehkä myöskään tiedostanut, kuinka paljon Namibia oli muuttunut hänen aikanaan ja hänenkin ansiostaan. Kun Ulla ensimmäisen kerran matkusti Okahoon, kulkupelinä olivat härkäkärryt.
Dhimbat ovat nyt saaneet Uuden testamentin, myös useita osia Vanhasta testamentista on jo käännetty sekä painettu aapisia ja lukukirjoja. Useita Ullan oppilaita on valtion ja kirkon johtavilla paikoilla.
Suruviestin saavuttua FB tulvi muistoja: kiitollisuutta, rakkautta ja haikeutta täynnä olevia osanottoviestejä. Opiskelijat, työtoverit, kummilapset, ystävät muistivat työtoveria, lähetystyöntekijää, raamatunkääntäjää, ystävää, isoäitiä. ”She was a full Namibian and an Oshiwambo speaking.” ”Let us celebrate a life, well lived.”
”Ulla unohtumaton”, kirjoitti Erkki Helminen.
Musiikkia
10. Sylvi Esteri Soini, maa- ja metsätaloustieteen lis., Namibian-lähetti
s. 13.3.1920, k. 18.3.2018
Sylvi Soini on tehnyt mittavan elämäntyön maaperätutkimuksen alalla. Vammalassa maatalon tyttärenä syntynyt Sylvi kertoi olleensa ns. vetelä lapsi. Hän ei reagoinut juuri mihinkään. Lääkärin määräämä lääkitys ei auttanut Sylvin toisaikaisuuteen. Sylvin ollessa 13-vuotias äiti alkoi paistaa hänelle päivittäin pannullisen mäkipellossa karjanlannalla kasvatettuja punajuuria. Punajuuret pelastivat hänet. Kuitenkin vasta 30 vuotta myöhemmin Sylvi tuli tietämään, miksi punajuuret hänet pelastivat. Punajuuri sisältää runsaasti mangaania.
Ylioppilaaksi päästyään Sylvi kävi emäntäkoulun, jota hän nimitti naisten asevelvollisuudeksi. Talvisodan aikana hän palveli lottana Niinisalossa ja tutustui siellä nuoreen mieheen, jonka kanssa suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Sulhanen kuitenkin kaatui Kannaksella viikko ennen kihlajaispäivää.
Sodan jälkeen Sylvi lähti opiskelemaan agronomiksi ja perehtyi erityisesti maaperätutkimukseen sekä vitamiini- ja hivenaineiden merkitykseen ravinnossa. Pääosan elämäntyöstään Sylvi teki maatalousministeriön osoittamissa tehtävissä sekä maatalouden tutkimuslaitoksessa Tikkurilassa ja Jokioisissa. Useiden vuosien ajan hän tutki soiden maaperää Lapissa. Tiedon keruu ja käytetyn tiedon analysointi jatkuivat elämän viime kuukausiin asti.
Kolmekymppisenä Sylvi halusi toteuttaa lapsuuden unelmansa lähetystyöhön lähtemisestä. Hän ei kuitenkaan kelvannut, koska oli liian vanha.
Kymmenen vuotta myöhemmin hän kuitenkin kelpasi maatalousasiantuntijaksi ja työskenteli Namibiassa ja Sambiassa. Hän oli opettajana Oshigambon yläasteella vuosina 1965-1970. Hän liikkui paljon koulun ulkopuolella ja teki maaperätutkimusta. Hän havaitsi, että peltomaan mineraaleja ja hivenaineita huuhtoutui sateen mukana etenkin laajojen shaanojen, isojen laakeiden sadeaikana vettä täynnä olevien altaiden, reunoille. Sylvi totesi, että maan laatu paranisi ja kasvu voimistuisi, jos altaiden reunoille ajautunutta maata tuotaisiin takaisin peltoon. Sylvin antamia neuvoja on myöhemminkin hyödynnetty.
Sylvi oli vaatimaton kaikessa. Hän valitsi asunnokseen vähäisen mökin oppilasasuntojen takaa hyvin kurjasta ympäristöstä, missä koulun sikalakin oli hyvin lähellä. Sylvistä tiedetään, että hän oli auttavainen ja ystävällinen kaikille. Kun Sylvi lähti Suomeen, jonkun namibialaisen kerrotaan sanoneen: ”Ihan kuin Jeesus olisi lähtenyt”.
Sylvin sotaveteraaniystävä kertoi, että Sylvi on ollut aktiivinen osallistuja ja seurannut erityisesti oman tieteenalansa asioita loppuun asti. Hän oli ahkera kirkossakävijä. Muutama vuosi sitten Sylvi julkaisi omakustanteisen elämäkertansa. Kirjan nimi on Sota-ajan ylijäämä.
Sylvi nautti omien sanojensa mukaan kourallisen ravintolisiä joka päivä. ”Solut ovat kehomme voimalaitoksia, niille pitää tarjota hyvää ruokaa polttoaineeksi ja nykyisen käsitellyn ruokavalion aikana ravitsemusta täydentäviä lisiä”, näin hän entisenä puutostautisena perustelee.
95-vuotiaana Sylvi uusi ajokorttinsa viideksi vuodeksi.
Huikea on Sylvin elämänohje: "Ikä ei ole este aloittaa jotakin uutta: uutta harrastusta, uutta ajattelutapaa, uutta ruokavaliota." Sylvistäkin tuli vanhoilla päivillään öljyvärimaalari. ”Yleensä ei kannata ajatella: minä en osaa. Mistä sen tietää, ennen kuin kokeilee. Ja Taivaan Isältä kannattaa kysyä vastauksia. Ja omatoimisuus, se pitää elämässä kiinni. Harmittelu on maailman turhin asia. Siitä tulee vain stressimyrkkyjä ihmiseen.”
11. Lilja Elvi Marketta Kinnunen-Riipinen, teol. tri, teatteriohjaaja, Thaimaan-lähetti
s. 16.12.1946, k. 14.05.2018
Perniössä syntyneen Liljan lapsuuden haave oli päästä näyttelijäksi, mutta vanhemmilta ei herunut lupaa pyrkiä teatterikouluun. Opintie alkoi Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, mutta hinku teatteriin eli. Niinpä nuori neito liittyi ylioppilasteatteriin ja salaa vanhemmiltaan myös teatterikouluun. Salaisuus ei pitänyt kauan, sillä Iltasanomat kertoi kuvan kera tilaisuudesta, jossa presidentti Kekkonen onnitteli Yo-teatteria esityksestä ja käteltävänä hehkui Lilja Kinnunen-Riipinen.
Lilja on aina yhdistänyt työssään draaman ja evankeliumin levittämisen. Hänet tunnettiin maassamme laajasti monien suurten produktioiden ohjaajana ja kurssien innostavana opettajana. Lapissa hän tuli tunnetuksi talviteatterin perustajahahmona. Hän käsikirjoitti ja ohjasi vuosikymmenet Rovaniemellä esitettyä Joulufantasiaa.
Liljan elämässä alkoi uusi mielenkiintoinen vaihe, kun hänet lähetettiin vuonna 2000 Thaimaan luterilaisen kirkon palvelukseen. Liljan vastuualueeksi tuli ennen kaikkea kirkon jumalanpalveluselämän kehittäminen, mikä ottikin suuria harppauksia Liljan työn myötä. Teologisen seminaarin opettajana ja myöhemmin myös rehtorina Lilja toi seminaarin elämään monenlaista uutta: opettajiksi kutsuttiin eri taiteenalojen ammattilaisia, musiikkia, nukketeatteria, ilmaisutaitoja jne. Lilja toimitti seminaarille lukuisia kaksikielisiä (thai-englanti) kirjoja. Hänen oma väitöskirjansa käsitteli kirkkodraamaa.
Thaimaan luterilaisen kirkon ekumeeniset suhteet kehittyivät Liljan työvuosien aikana ja luterilaisen kirkon näkyvyys Thaimaan ekumeenisessa kentässä vahvistui.
Lilja ohjaamana Thaimaan luterilaisen kirkon monet juhlat saivat kauniin ilmiasun.
Myös kotimaassa Liljan lahjat teatteriohjaajana pääsivät palvelemaan. Muistamme monia Liljan suunnittelemia ja ohjaamia produktioita Lähetysseurankin tapahtumista.
Jukka Helle kuvaa Liljaa monella tapaa suureksi ihmiseksi. Yksi kauneimpia piirteitä hänessä oli, ettei hän koskaan halunnut puhua pahaa toisesta ihmisestä, ei edessä eikä selän takana. Liljalla oli myös hieno kyky etsiä ja löytää toisista ihmisistä heidän lahjansa ja vahvuutensa. Hän jaksoi aina kannustaa ja tukea opiskelijoita ja työtovereitaan. Lilja oli myös herkkä rukouksen ihminen.
Eläkkeelle jäätyään Lilja vuokrasi Salon seurakunnalta Särkisalon pappilan, josta hän loi vireästi toimivan kulttuuripappilan ja toimi itse sen emäntänä.
Sillaba – Taiteen missio, teos, jonka toimittaminen oli yksi Lilja Kinnunen-Riipisen aikaansaannoksista, valaisee hienolla tavalla kristinuskon sanoman eteenpäin viemisen erilaisia ulottuvuuksia. Lilja kirjoitti tämän teoksen esipuheessa mm. näin:
”Tämä kirja on ylistyslaulu taiteilijoille. He ovat tehneet taidetta, missä ikinä heidän sielussaan on syttynyt rakkauden palo. He ovat valjastaneet luovuutensa oman yhteisönsä käyttöön ja osallistuneet kansansa hätähuutoon ja taisteluun. He ovat rummuttaneet kyläläiset koolle iloitsemaan, pukeutumaan juhlaan ja riemuitsemaan vieraiden saapumisesta. Kun Kristuksen rakkaus on koskettanut heitä, se on synnyttänyt ilolaulun Jeesukselle ja ylistystanssin Korkeimmalle. Se on nostattanut ristit bambumajojen katoille ja saanut ihmiset liikkeelle esittämään Kristuksen kärsimystä ja ylösnousemusta vuosisadasta toiseen yhä uusille sukupolville.”
12. Eila Annette Teinilä, sairaanhoitaja, Namibian-lähetti
s. 14.07.1922, k. 30.05.2018
Eila Teinilä syntyi Kuusankoskella virolais-suomalaiseen perheeseen. Hän eli lapsuutensa Voikkaalla, Kymijoen varrella. Sotavuosina Eila toimi lottana eri tehtävissä Utissa sekä silloisessa Äänislinnassa, nykyisessä Petroskoissa. Tehtäviin kuului muun muassa haavoittuneiden venäläisten sotavankien hoitaminen.
Sodan päätyttyä Eila opiskeli sairaanhoitajaksi ja avioitui teologian opintojaan viimeistelevän Veikko Teinilän kanssa. Pariskunta lähti ensimmäisen kerran lähetystyöhön silloiseen Lounais- Afrikkaan vuonna 1953. Edessä oli afrikaansin ja rukwangalin opinnot, sitten työvuodet lähetysaseman emäntänä ja paikallisten klinikkojen päivystäjänä. Kavangojoen varrella asuttiin kolmella eri lähetysasemalla. Nelilapsinen perhe palasi kotimaahan vuonna 1973.
Suomessa Eila toimi Lähetysseuran kotimaan työntekijänä. Hän piti lähetystilaisuuksissa kiertämisestä, ihmisten tapaamisesta ja puheiden pitämisestä. Yhteydet Viroon olivat hänelle tärkeitä.
Eila antoi myös merkittävän panoksen vapaaehtoistoimijana mielenterveyspotilaiden ja heidän omaistensa sekä itsemurhan tehneiden omaisten hyväksi. Hän antoi lukuisten haastattelujen myötä esimerkin siitä, että vaikenemisen ja häpeän sijaan mielisairauksista tai itsemurhista saa ja pitää puhua.
Mari Teinilä kuvaa äitiään rohkeaksi ja avarakatseiseksi, hän oli kaikenlaisista ihmisistä kiinnostunut ja kannustava lähimmäinen. Lentäminen ja uiminen olivat Eilan mielestä vertauskuvia armosta, matkustajan kokemus ilmaan nousevasta lentokoneesta tai vedestä, joka kantaa liukuun lähtevää uimaria. 80-vuotissyntymäpäivälahjakseen Eila toivoi ja sai kuumailmapallolennon ja nautti jokaisesta hetkestä ilmassa.
Vielä viimeisinä päivinään sairaalassa Eila puhui armosta, joka kantaa. Kaikki oli ja kaikki on valmista.
Virsi 215:1-2,4,6
13. Martta Irene Ruponen, sairaanhoitaja, kätilö, Pakistanin-lähetti
s. 24.08.1930, k. 06.06.2018
”Älkää voivotelko. Rukoilkaa ja uskokaa. Ja sitten olkaa hiljaa!” Tämä tiukka ja asiallinen viesti hiljensi pelon kauhistamat ihmiset Elisenvaaran asemalla pommitusten kohteeksi joutuneessa junanvaunussa. Ruposen Martta, 14-vuotias, siinä neuvoi ja rohkaisi toisia. Pommituksesta selvinneet kävelivät metsiä myöten seuraavalle seisakkeelle, missä pääsivät yösydännä junaan. Aamulla he heräsivät naisten veisaamaan virteen: ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.” Se virsi syöpyi Martan ja sisarusten mieliin voimaksi elämän matkalle.
Martan lapsuudenkoti oli Räisälän Alhotjoella. Perheen seitsemänneksi lapseksi syntynyt Martta oppi jo lapsena yhteistyön ja oman paikan täyttämisen tärkeyden. Nuoruusvuosinaan Martta ehti perheensä kanssa asettua monille paikkakunnille eri puolille Suomea ja monta kertaa reväistiin juuret irti ja muutettiin eteen päin. Martan vanhemmat asettuivat lopulta Halikkoon, jonne Martankin juuret kiinnittyivät. Martta on kertonut, että hänet kutsuttiin paimenesta. Paimennusmatkoillaan hän luki kirjoja ja sai tietää, että on olemassa oppikouluja. Siitä syttyi halu päästä oppikouluun. Sisullaan Martta kävi koulunsa loppuun eri paikkakunnilla, opiskeli terveydenhoitajaksi ja erikoistui myöhemmin myös kätilöksi.
Liperin Ylämyllyn piirin terveyssisarena Martta sai monipuolista kokemusta ja joutui kantamaan vastuuta silloinkin, kun lääkäriä ei ollut saatavilla. Hänen esimiehenään toiminut kunnanlääkäri Kolehmainen oli persoonallinen mies. Martta kertoo valitelleensa työn puutetta kesäaikana, johon Kolehmainen oli tokaissut: ”Perkuleen perkule. Ei teidän tarvitse väkisin mitään tehdä. Kyllä kohta riittää työtä. Ostakaa laukkuunne lääkkeet, mitä tarvitsette. Käyn ne sitten jälkeenpäin apteekissa kuittaamassa.” Näin oikea yhteistyö pelaa, turhat mutkat suoriksi, Martta toteaa. Martan laukusta löytyivät pian niin morfiini kuin antibiootitkin. Kun niitä tarvittiin, ne olivat heti käytettävissä eikä reseptin takana hakusessa. Lähtiessään Ylämyllyltä Martta sai Kolehmaiselta omaperäisen suosituskirjeen: ”On tehnyt työtä vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa itsenäisesti, eikä hänestä ole tullut puoskaria”.
Eri puolilla Suomea vietettyjen työvuosien aikana kypsyi uusi elämäntehtävä, jo nuoruudessa saatu lähetyskutsu. Käytyään lähetyskurssin 60-luvun puolivälissa hän lähti Pakistaniin, jossa työskenteli runsaan parinkymmenen vuoden ajan. Tankin sairaalassa Martta hoiti monenlaiset sairaudet ja synnyttäjät. Länsimainen oikeustaju joutui monesti koetukselle, kun joku pahoinpidelty vaimorukka tuli keskenmenon takia hoitoon tai ammutun naisen piti totisella naamalla kertoa itse ampuneensa itseään. Martan palvelupaikkoja olivat myös Nowsheran kouluklinikka ja Deran klinikka, kesäaikoina myös Murreen vuoristoklinikka. Vastuut laajenivat ajoittain myös hallinnollisiin tehtäviin, kirjanpitoon ja rupioiden laskemiseen.
Eläkepäiviään Martta vietti Halikossa. Martan 85-vuotispäivänä julkaistiin kirja ”Alhotojalta Oravankytöön ja muutama muu reissu”, jossa Martta kertoo monivaiheisen elämänsä kokemuksista.
Martta oli puhelias, iloinen, herkästi naurava ja itkevä karjalainen, rukouksen ihminen. Hän sanoikin: ”Miul ku on annettu tää itkemisen armolahja”.
14. Anna Sinikka Synnove Tuovinen (o.s. Holm), sairaanhoitaja, Tansanian-lähetti
s. 26.12.1919, k. 04.07.2018
”Minustakin voisi tulla lähetyssaarnaaja”, Sinikka huudahti lapsena mummilleen, joka luki hänelle Tiibetissä työskennelleen lähetystyöntekijän kirjeitä. ”Voi rakas lapsi, siihen tarvitaan kutsumus”, oli mummi vastannut.
Kutsumuksen Sinikka sai Pohjoismaisessa yliopppilaskokouksessa Turussa vuonna 1937. Kokouksesta oli lähetetty tervehdys pohjoismaiden kuninkaille. Heiltä saatiin myös vastaukset, joita kuunneltiin seisaalleen nousten. Jokainen tervehdys päättyi kuninkaan nimeen, Gustav Rex, Kristian Rex, Håkan Rex. Kun väki oli vähällä istuutua, kentälle juoksi Abessiniasta juuri palannut lähetyslääkäri. – ”Älkää istuko vielä”, hän huusi. Mies luki ääneen Jeesuksen antaman lähetyskäskyn, joka päättyi sanoihin Kristus, Rex.
Porissa syntynyt Sinikka lähti ylioppilastutkinnon suoritettuaan emäntäkouluun Seinäjoelle, sen jälkeen Englantiin lastenhoitajaksi. Suomeen palattuaan hän opiskeli sairaanhoitajaksi ja terveyssisareksi. Hän jatkoi opiskeluaan Englannissa ja erikoistui trooppisten tautien hoitoon.
Vuonna 1947 Sinikka valittiin lähetyskurssille. Samanaikaisesti hän opiskeli kätilöksi. Hän valmistautui lähtemään Kiinaan, mutta päätyi Tansaniaan, jossa hän työskenteli kolme työkautta, yhteensä noin 14 vuotta. Ensimmäinen paikka oli Bumbulin sairaala Usambaran vuoristossa. Suomalaisilla ei ankarien sotakorvausten vuoksi ollut tuohon aikaa varaa maksaa lähettien palkkoja ja niinpä suomalaisten lähettien ylläpidosta vastasivat amerikkalaiset lähetystyön ystävät. Sinikka työskenteli myös eteläisellä Ylänkömaalla Itetessä. Uutena työalueelle saapunut Eljas Suikkanen muistelee kiitollisena Sinikalta alkuvaiheissa saatuja neuvoja. Sinikka myös tutustutti Eljaksen ns. Itä-Afrikan herätysliikkeeseen, joka tuolloin vaikutti voimakkaana koko itäisessä Afrikassa. Sinikka oli tutustunut tähän liikkeeseen jo Bumbulissa asuessaan ja mieltynyt sen toimintaan. Sinikka oli lempeä ja äidillinen ihminen ja halusi antaa tällaisiakin hyviä virikkeitä nuorille työtovereilleen.
Itä-Afrikan herätyksestä käytettiin nimitystä ndugujen liike (ndugu tarkoittaa veljeä, sukulaista). Liike järjesti ajoittain suuria herätyskokouksia, sen lisäksi pienempiä ryhmäkokouksia. Näissä kokoontumisissa läsnäolijat tunnustivat vuorollaan rikkomuksiaan kaikkien kuullen. Ndugut tervehtivät toisiaan tärkeimmäksi muodostuneen laulunsa sanoilla, tukutendereza Yesu, Ylistämme sinua Jeesus. Se yhdisti heitä, mutta erotti muista. Tämä aiheutti vastustusta muiden kristittyjen piirissä ja monet papit suhtautuivat kielteisesti ndugujen toimintaan. Näin siitä huolimatta, että moni ndugu teki tiliä epärehellisestä toiminnastaan. Rakennusmestari Tapio Laitinen joutui avaamaan uuden tilin nimellä ”varastettujen tavaroiden korvaus”, kun hänen työntekijänsä tulivat kertomaan ja korvaamaan, mitä olivat luvatta ottaneet itselleen vaikkapa sementtikuormasta.
Afrikasta palattuaan Sinikka toimi Lähetysseuran tehtävissä kotimaassa. Ensimmäiseksi tehtäväkseen hän sai vierailun Kerimäellä. Kerimäelle saavuttuaan hän pyrki tapaamaan kirkkoherraa. ”Ei hyödytä”, hänelle sanottiin. ”Kirkkoherra on lomalla, Tuovinen hoitaa hänen tehtäviään.” Kappalainen kuljettikin Sinikkaa ympäri pitäjää sillä seurauksella, että nämä kaksi ihastuivat toisiinsa. Yhteydenpito jatkui hiljaisuudessa, sillä Matti Tuovinen oli hiljattain jäänyt leskeksi. Syvistä tunteistaan huolimatta Sinikka empi avioliiton solmimista. Hän kysyi neuvoa Vivamon Meeri-tädiltäkin, joka tokaisi, ”eivät ne avioliitot mitään onnellisia ole. Pidä sinä vain kiinni lähetyskutsusta”. Vääjäämätön oli kuitenkin jo tapahtunut ja seuraavan keskustelun aikana Meeri-täti totesi ystävällisesti hymyillen, että voihan se olla Jumalan tahto.
Pariskunta avioitui vuonna 1965. Matti Tuovinen sai eläkkeelle jäätyään kutsun Vivamon keskuksen johtajaksi. Sinikka toimi Vivamon johtajattarena. Vuosikymmenten ajan hänen kotinsa oli Vivamon lämmin sydän, jonka ovet olivat avoinna ystäville ja vierailijoille. Lukuisat ihmiset olivat hänen rukouslistallaan. Hän kävi myös laajaa kirjeenvaihtoa eri puolilla maailmaa asuvien ystäviensä kanssa ja piti yllä kielitaitoaan.
15. Jukka Niilo Aukusti Harvala, fil. kand., Tansanian-lähetti
s. 17.12.1952, k. 11.07.2018
”Kaikkien kristillisten kirkkojen, ryhmien ja herätysliikkeiden tarkoitus on antaa rohkaisua, rauhaa ja eväitä elämään. Taistellaan yhdessä hyvien asioiden puolesta. Maailman menon ja surkuttelun sijasta pitää keskittyä olemaan ilon ja valon kanavana kaiken haaksirikkoisuuden keskellä.” Näin Jukka Harvala, joka kantoi kaksivuotisen vastuun Ylivieskan herättäjäjuhlien pääsihteerinä vuonna 2006.
Jukka syntyi Ylivieskassa kolmilapsisen perheen kuopuksena. Lapsuuden suurin murros oli isän tapaturmainen kuolema Jukan ollessa 17-vuotias. Jukasta tuli perheen ”mies”, joka oli äidin tukena surussa ja puhutti vieraat, hän osasi ”raatata” eli puhella ihmisten kanssa. Ylioppilaaksi päästyään Jukka alkoi opiskella matematiikkaa. Hän avioitui Ailan kanssa ja asettui Ouluun. Herännäisnuorten opiskelijajoukko oli hänelle tärkeä viiteryhmä. Hänestä tuli radikaali kyselijä ja epäilijä. Jukka Hautala sanoi hänestä siunauspuheessaan: ”Jukka ei puhunut suurilla ja varmoilla sanoilla Jumalasta. Hän oli elämässään monella tapaa oivaltanut sen, että suuret ja varmat sanat kertovat enemmän sanojasta itsestään kuin Jumalasta”.
Jukasta tuli jo Oulun aikana seurapuhuja. Toinen löytö oli kuorotoiminta. Hän lauloi monissa kuoroissa koko elämänsä ajan. Afrikkalainen Gospel-messu imaisi hänet täysin mukaansa. Hän kokosi innokkaat nuoret ympärilleen ja yhdessä kuoro soittajineen esiintyi Kittilässä asti. Aina eivät papit päästäneet kirkon sisäpuolelle, mutta messu vietettiin tarvittaessa vaikka tanssilavalla.
Kesällä 1986 perhe pakkasi tavarat ja lähti kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa tuntemattomaan tulevaisuuteen kohti Tansaniaa. Perhe asettui Kidugalaan. Jukka opetti kirkon koulun yläasteella. Hän viihtyi hyvin afrikkalaisten työtoverien kanssa, mutta systeemien kankeus otti monesti koville. Oppikirjoja ei ollut, ehkä yksi luokkaa kohden. Hän alkoi heti yhteistyössä Lähetysseuran kanssa hankkia koululle materiaalia. Kun saatiin sähköt, hän tuotatti tietokoneita kontissa Suomesta. Jukka oli omimmillaan projekteissa. Hän oli innokas ja sai aikaan tuloksia.
Jukka teki pisimmän työuransa Ylivieskan lukiossa matematiikan ja fysiikan opettajana ja apulaisrehtorina eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 2017 asti.
2000-luvun alussa Jukka teki parin vuoden ajan Ulkoministeriön johtamaa projektityötä Etelä-Afrikassa ja Sri lankassa. Hän oli perustamassa myös kansainvälisyyskoulutusta ja konsultointia tekevää Intersense-yritystä.
Jukka oli kiinnostunut elämästä ja yhteiskunnasta laaja-alaisesti. Häntä on luonnehdittu positiiviseksi, elämänmyönteiseksi humoristiksi.
Hän on tehnyt koko elämänsä töitä erilaisten yhteisöjen eteen. Hän toimi seurakunnan luottamustehtävissä, viimeksi myös kirkolliskokousedustajana. Hänet valittiin keskustan listoilta kaupunginvaltuutetuksi ja tässä tehtävässä hän sai yli kuntarajojen ylittyviä vastuita.
Ylivieskassa tarvittiin talkoohenkeä, kun kirkko tuhoutui tulipalossa. Jukkaa haastateltiin tapahtuman yhteydessä ja hän kertoi kotiseutunsa yhteishengen näkyvän siinäkin, ettei Ylivieskassa keskitytty polttajan syyttelyyn tai vihaan. Kukaan ei voi käsittää niin äärimmäistä epätoivoa, joka tekoon on johtanut. ”Olemme kuitenkin tottuneet käsittelemään vaikeita asioita. Olemme tottuneet siihen, että elämää ei voi hallita. Ovat olleet sotakokemukset ja kaikki”, Jukka sanoi. ”Kuvitelmat lintukodosta ovat särkyneet. Emme ole enää miltään suojassa. Tämä on todellisuutta ympäri maailmaa, että rakennuksia kaatuu. Yhteisönä on otettava vastuu myös siitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kirjoitetaan. Pitää nousta yhdessä kaikenlaista vihapuhetta vastaan.”
Psalmi 139:14-18
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.
15 Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!
18 Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.
Rukous
Jumala, niin lyhyeksi hetkeksi vain sinä lainaat meidät toisillemme.
Me saamme muotomme, kun sinä vedät meidät esiin.
Me heräämme eloon, kun sinä maalaat meidät näkyviksi.
Me alamme hengittää, kun sinä laulat meissä.
Mutta vain niin lyhyeksi hetkeksi sinä olet lainannut meidät toisillemme.
Sinun käsiisi me uskomme itsemme ja toinen toisemme.
Ylistys sinulle, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.