Viisas vanheneminen, Anja Räty
Viisaustutkija Jenni Spännäri näkee viisaasta ihmisestä löytyvän kolme ulottuvuutta: kognitiivinen eli tieto ja taito, pohdiskelevuus ja myötätunto.
Viisas ihminen ymmärtää oman tietonsa rajat. Tätä kutsutaan myös älylliseksi nöyryydeksi. Älyllisesti nöyrä osaa omaksua muita näkökohtia ja on kykeneväinen kompromisseihin.
”Jollet viimeisten vuosien aikana ole muuttanut mieltäsi missään asiassa, sinun on syytä kysyä itseltäsi, oletko mahdollisesti tullut kalkkeutuneeksi”, neuvoo eräs tutkija.
Viisaan ihmisen suhde itseen ja muihin on myötätuntoinen. Viisaus on elämänkokemuksen pääomaa. Ihminen viisastuu ensisijaisesti kokemuksien, ei vuosien kautta.
Tutkijan kysyessä vanhusryhmältä miten tullaan viisaaksi hän sai vastaukseksi: elämällä.
Viisauteen kuuluu halu ymmärtää itseä. Viisaan ihmisen minäkuva ei ole kiiltokuvamainen, vaan se sisältää niin valot kuin varjotkin, heikkoudet ja sokeat pisteet, koko ihmiselämään kuuluvan ristiriitaisuuden.
Viisauteen liitetään syvenevä, rehellinen itseymmärrys, suhteellisuudentaju ja kyky ratkaista elämän ongelmia.
Ihminen, niin kuin kaikki luotu, vanhenee ensimmäisestä päivästään alkaen. Viimeaikainen tutkimus on löytänyt kolme nivelkohtaa, joissa elimistön vanheneminen nytkähtää uudelle vaihteelle: 36v, 64v ja 81v. Vanhenemisen tahti on kuitenkin yksilöllistä.
Gerontologiassa tunnetaan kolme käsitettä: ikääntyminen, vanheneminen ja vanhuus.
1. Ikääntyminen tarkoittaa iän karttumista, joka alkaa syntymästä. Eliniän kasvaessa ihmiset ikääntyvät pitempään. Lisääntyneet vuodet eivät pidennä vanhuutta, vaan keski-ikää.
2. Vanheneminen on prosessi, joka tarkoittaa elimistön toimintojen asteittaista heikkenemistä ja johtaa kuolemaan.
3. Vanhuus alkaa painaa ihmistä noin kymmenen vuotta ennen kuolemaa, ja pari vuotta ennen kuolemaa hyvinvointi heikkenee merkittävästi. Ympärivuorokautisessa hoivassa olevien vanhusten keskimääräinen hoitoaika onkin tuo kaksi vuotta.
Kokemukseni mukaan hyvin harva vanhus pelkää kuolemaa. Kuolemisen prosessi voi pelottaa. Saanko sen avun, jota tarvitsen? Kuolenko yksin? Monen toive on saada nukkuessaan lähteä tästä elämästä.
Ihminen pelkää viime kädessä kontrollin menetystä. Sitä, että elämä ei ole enää omissa käsissä. Ei ole helppoa asettua toisen autettavaksi. Kauhistuttaa ajatus oman itsemääräämisoikeuden menettämisestä.
Entinen esimieheni sanoi, että jos hänet pannaan vanhainkodissa askartelemaan vessapaperirullista tonttuja tai tipuja, hän puree. Poikamme muisteli päiväkotiaikojaan, kuinka hän olisi paljon mieluummin ollut pihalla tutkimassa sisiliskoja kuin päiväkodin muskarissa.
Tietääkö vanhuudessakin joku toimintasuunnitelman laatija minua paremmin, mikä on minulle hyväksi? Kuuleeko kukaan minua? Tällainen tulevaisuudenkuva vapisuttaa.
Useimpien ikääntyvien ihmisten suurin toive on saada asua kotonaan mahdollisimman pitkään, sillä edellytyksellä toki, että apua saa sitä tarvitessaan. Kotona saa elää omannäköistä elämää oman rytmin mukaan ja päättää itse asioistaan. Tämän mahdollistamiseksi voi tehdä jo nyt yhtä ja toista, ennen kuin pahat päivät tulevat.
Hoitotahdossa voi määrätä siitä, miten haluaa itseään hoidettavan tilanteessa, jossa ei pysty kantaansa ilmaisemaan. Kirjallinen hoitotahto kannattaa tallentaa Omakantaan, jossa se on laajasti sekä yksityisten että julkisten toimijoiden nähtävissä. Hoitotahdossa voi ilmaista kantansa esim. elvytykseen ja tehohoitoon.
Lain mukaan hoitotahto sitoo hoitohenkilökunnan ratkaisut. Sitä on noudatettava, vaikka omaiset olisivat eri mieltä.
Kun ihminen on kykenemätön hoitamaan itse asioitaan, digi- ja väestötietovirasto määrää hänelle edunvalvojan.
On mahdollista tehdä valmiiksi edunvalvontavaltuutus, jossa ilmaistaan ensisijaisesti toivottu edunvalvoja, toissijainen edunvalvoja ja varahenkilö.
Vanhus ja omaiset usein olettavat, että sosiaalityöntekijä tai vanhainkodin tai kotihoidon työntekijä voi hoitaa vanhuksen asioita. Ei voi. Esim. Kela, vakuutusyhtiöt, pankit ja verottaja tarvitsevat todistuksen oikeudesta asioida toisen puolesta.
Edunvalvontavaltuutus on tarkkaan muodoltaan määritelty. Netistä löytyy tietoa ja mallikaavake. Jos on erilaista omaisuutta, on valtuutus syytä teettää juristilla.
Hoitotahtoon ja edunvalvontavaltakirjaan on hyvä kirjata myös, kenelle on oikeus antaa henkilökohtaisia terveystietoja.
On hyvä laittaa paperille tieto, mistä löytyvät pankkitiedot, osakekirjat, testamentti, hoitotahto ja mahdolliset hautajaistoiveet sekä salasanat ja pinkoodit. On hyvä myös kertoa jollekin, mistä tämä paperi löytyy.
Paperille on hyvä kirjata itselle tärkeitä asioita tiedoksi heille, jotka hoidosta joskus vastaavat. Tätä kutsutaan myös hoivatestamentiksi. Lapset tuntevat vanhempansa yllättävän huonosti eikä puolisokaan kaikkea muista.
Vanhainkotiin tuli uusi, muistisairas asukas. Tuli saunapäivä ja hoitaja meni valmistamaan häntä saunaan. Vanhus näytti pelästyneeltä, jolloin hänelle rauhassa toistettiin, että mennään saunaan, riisuudutaan ja laitetaan kylpytakki päälle. Kun hoitaja aikoi auttaa riisuutumisessa, vanhus tarttui häntä käsistä ja alkoi raapia käsivarsia hokien ei, ei. Ei menty saunaan.
Myöhemmin tuli sisaren tytär käymään. Juttelin hänen kanssaan tapahtuneesta. ”Ai niin” hän sanoi. ”Nyt muistankin, ettei täti koskaan käynyt saunassa.” Hetken päästä hän alkoi muistella äitinsä joskus kertoneen, että täti oli lapsena löytänyt oman äitinsä saunasta kuolleena. Miten paljosta olisi säästynyt muistisairas vanhus, joka eli lapsuuttaan, ja hoitaja, jos olisimme tuon tienneet.
Vielä voimissaan ollessaan kannattaa katsella kotiaan sillä silmällä, että voiko tässä kodissa asua mahdollisimman pitkään? Toki asuntoon voidaan tehdä muutostöitä, avartaa ovia, poistaa kynnyksiä, asentaa tukikahvoja ja joskus jopa porraskiipijä. Esteellisyys- ja muut remontit pitäisi osata miettiä siinä vaiheessa, kun niille ei ole vielä konkreettista syytä.
Toimiiko koti muuten? Onko sinne helppo päästä? Neljäs kerros hissittömässä talossa tai ylämäki kotiportille ei apuvälineiden kanssa toimi. Ovatko tarvittavat palvelut helposti saatavilla, jos ei enää voi ajaa autoa?
Jos näyttää siltä, että olisi syytä muuttaa, se olisi paras tehdä nyt kohta eikä sitten joskus. Muutostahan tällä porukalla on kokemusta. Se on aina iso urakka ja tarvitaan aikaa uuteen kotiin ja ympäristöön asettautumiseen.
Nyt kun paperi- ja asuntoasiat on saatu tässä kuntoon, voimme pohtia, mitä tarkoittaa motto: ei vuosia elämään, vaan elämää vuosiin.
Gerontologi Harriet Finne-Soveri kertoi sanoneensa omaisille: ”Älkää haudatko vanhusta ennen kuin hän on kuollut.” Tehdessään pitempään töitä vanhusten kanssa hän oppi sanomaan heille: ”Älä hautaa itseäsi ennen kuin olet kuollut.”
Maailma ympärillämme muuttuu. Ei se ole mitään uutta. Niin se muuttui vanhempiemmekin elinaikana. Tämä muuttuva maailma edellyttää uusia taitoja. Vanhoilla ei ole enää mitään tekoa. Se harmittaa ja tekee mieli harata vastaan. Kuitenkin mitä paremmin osaa käyttää päivittäin tarvittavia laitteita ja apuvälineitä, sitä itsenäisempää elämää pystyy elämään.
Usein aviopareille on syntynyt luonteva työnjako. Viisaasti toimiva huolehtii siitä, että kaikki tässä ajassa elämiseen tarvittavat taidot ovat hallussa nyt. Hädän ja surun keskellä niiden haltuunotto on haastavaa. Sanoo nimimerkki ”Kokemusta on”.
Ihminen on loppuun asti oppiva. Kuuntelin luentoa uuden oppimisesta. Mieleen jäi neuvo: uskalla olla surkea. Siitä se oppiminen lähtee. Uuden asian ja taidon oppiminen tuottaa iloa ja heureka-elämyksiäkin.
Joku aika sitten oli mielipidepalstalla tuohtunut kirjoitus, jossa kysyttiin, milloin ihminen on tarpeeksi vanha voidakseen istua keinutuoliin ja saadakseen palvelua. Tuohtumuksen taustalla oli kotihoidon työntekijä, joka ei tiskannut vanhuksen kahvikuppia, koska tämä pystyi tekemään sen itsekin.
On toki luvallista välillä istahtaa keinutuoliin ja huoahtaa. Siihen tuoliin ei vain pidä jymähtää. Ei mammani, joka raskaalla teollisuustyöllä ansaitsi leivän lapsilleen ja itselleen olisi voinut kuvitella, että istuminen olisi terveysriski.
Näin se nyt vaan on meille. Jollain tavalla tätä kehoa tulisi liikkeellä pitää, jos aiotaan vetreinä asua kotona pitkään ikään. Lihasten kunto, voima ja kestävyys heikkenevät iän karttuessa jokaisella.
Tutkimuksen mukaan suoriutuminen puolen kilometrin kävelystä ja yhden kerrosvälin portaiden nousemisesta merkitsevät jo sellaista liikuntakykyä, joka takaa melko monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen ja aktiiviseen elämään.
Vanhuusiän terveyteen ja toimintakykyyn vaikuttaa eletty elämä. On kuitenkin selvästi osoitettu, että myös myöhäisellä iällä aloitetuilla uusilla elämäntaparemonteilla on vaikutusta terveydentilaan.
Aapeli Saarisalo kuvatessaan elämäkerrassaan päivittäistä voimisteluohjelmaansa ja ruokavaliotaan sanoo: ”En minä tätä hyvän elämän tai pitkän iän toivossa tee, vaan ihan elämisen ilosta, Aapelina olemisen ilosta.”
Ei ainoastaan ruumis, vaan myös mieli kaipaa jatkuvaa huoltoa. Tähän ikään mennessä on jokainen löytänyt ne asiat ja tavat, joilla mieltään ja sieluaan hoitaa. Niitä kannattaa jatkaa. Mikään ei estä etsimästä ja löytämästä uuttakin mielensä virkistämiseksi. Uuden omaksuminen voi olla iän myötä hitaampaa, mutta se kyky ei katoa. Mihin tässä on kiire?
Vanha kansa sanoi, että ihmisellä tulisi olla niin paljon ystäviä, että heistä saa arkun kantajat. Siis kuusi.
Tie pitkään ja onnelliseen elämään löytyy sosiaalisuudesta yhtä paljon kuin terveistä elämäntavoista. Tiedetään, että hyvät ihmissuhteet pidentävät elinikää. Nauru, luottamus ja kokemusten jakaminen ovat terveysruiskeita siinä missä vitamiinit ja kuntoilu. Lähdemme täältä kotiin monta ruisketta saaneina.
Läntisten kulttuurien tapana on arvostaa itsenäisyyttä ja omin voimin toimeen tulemista. Monissa Afrikan ja Aasian kulttuureissa, kuten hyvin tiedätte, korostetaan ihmisten keskinäistä riippuvuutta.
Hyvälle vanhuudelle on näissä kulttuureissa ominaista kiinteä yhteys perheisiin ja nuorempiin sukupolviin. Länsimaisissa kulttuureissa perheyhteys on ainakin osittain korvautunut toiminnalla samanikäisten ihmisten eläkeläiskerhoissa ja -yhdistyksissä.
Kun me ihmiset ikäännymme, alamme tyypillisesti panostaa entistä enemmän vanhoihin ystäviin ja vähemmän uusien tuttavuuksien solmimiseen. Erään tutkimuksen mukaan viisaan päättelyn taito on enemmän kytköksissä elämäntyytyväisyyteen ja ihmissuhteisiin kuin älykkyysosamäärään.
Iäkäs tuttava huokasi puhelimessa:”Minua ei kukaan enää tarvitse. Tuntuu niin turhalle elää.” Kun elämän merkityksen kokemus häviää, katoaa elämänhalu ja -ilo.
Lähetyskurssilla meidät kerran pantiin pareittain kysymään toisiltamme yhtä kysymystä: ”Kuka sinä olet?” Kysymys toistettiin, kunnes ei enää ollut vastausta. Samaa vastausta ei voinut antaa kahdesti. Yleensä ensin vastauksena tulee nimi, sitten ehkä ammatti, virkanimike, asema perheessä jne.
Tämän saman kysymyksen voi esittää myös itselleen ja kuulostella millaisia vastauksia ja missä järjestyksessä tulee mieleen. Se kirkastaa itselle, mikä minun elämässäni on merkityksellistä. Onko näitä merkityksiä paljon vai vähän? Mitä, jos minun elämälleni merkityksellinen otetaan pois? Miten minun käy? Voisinko vielä etsiä ja löytää uusia merkityksiä?
Elämän mielekkyys voi löytyä hyvinkin pienistä asioista. Kannattaa pohtia asioita, joista pitää ja joita tekee mielellään ja rakentaa niiden pohjalta omannäköistä arkea.
Entinen esimieheni, ylilääkäri, oli sitä mieltä, että ihminen on kuin viini. Vuosikertojen myötä ominaismaku vain vahvistuu. On kysymys elämänasenteesta. Asenne vaikuttaa elämänlaatuun ja tutkimusten mukaan jopa elämän pituuteen.
”On suuret, kauniita ja kuuluisat muurit: Kiinan muuri ja itkumuuri. Käytössä olevista suurin, läheisin ja yleisin on itsesäälin itkumuuri”, sanoo Erkki Leminen. Fredrik Wislöff puolestaan kirjoittaa: ”Monen vanhuksen voimat menevät murheellisten muistojen suremiseen. Lähinnä meidän on pyrittävä pääsemään muistelemasta vääryyttä, jota arvelemme syyttömästi kärsineemme.”
Pahimmillaan valittamisesta tulee itseään ruokkiva kierre. Mitä enemmän keskittyy valittamiseen, sitä enemmän negatiivista näkee ympärillään. Haitallista valittamista voi verrata siihen, kun levysoitin menee rikki ja pyörittää samaa kappaletta yhä uudestaan.
Entä kun ihan oikeasti on kokenut vääryyttä? Anteeksi antaminen on avain vapauteen katkeruudesta. Osmo Ojansivu kirjoittaa elämäkerrassaan: ”Anteeksiantamus on paljon enemmän kuin pelkkä sana. Se on sisimmässä tapahtuva prosessi, johon kristitty tarvitsee Jumalan armon.” Anteeksi voi antaa niin eläville kuin kuolleille, niin itselle kuin toisillekin.
Count your blessings. Illalla on hyvä laskea päivän siunaukset, kiitoksen aiheet. Ei ole päivää, josta ei löydy kiitoksen aihetta, jos sitä haluaa nähdä. Kiitosaiheiden etsintä ei ole pakoa todellisuudesta. Se on vain toinen näkökulma todellisuuteen.
Kerron esimerkin ystäväpiiristämme. Mies oli vaikeasti vammautunut. Hänen kuntoutumistaan siivitti halu päästä vielä auton rattiin ja itsenäisesti liikkumaan. Se päivä koitti. Pariskunta istui autoon, mies peruutti ulos tallista, sai sairauskohtauksen, johon seuraavana päivänä kuoli. Päivän kauhu kietoi vaimon verkkoon, josta ei päässyt ulos. Hän pakottautui etsimään siitä päivästä kolme kiitoksen aihetta ja löysi: 1. mies sai kokea rattiin pääsemisen ilon, 2. he eivät ehtineet liikenteeseen, 3. oli kaunis tammikuinen päivä, jossa aavistus keväästä. Näitä hän toisti aina, kun ajatukset palasivat tuohon päivään. Lopulta hän huomasi olevansa oikeasti kiitollinen. Suru ja kaipaus ovat jäljellä, mutta kauhu ei enää kurista.
Ilo syntyy pienistä pipanoista arjessa. Ei sitä tarvitse kaukaa hakea.
Jokunen vuosi sitten Elisabet Rehn järjesti arkistonsa. Toimittajan kysyessä, miltä tuntui käydä läpi omaa elämää hän vastasi: ”¼ itkua, ¼ osa naurua, 1/4 osa häpeää ja ¼ osa hämmennystä.”
Omaelämäkerrallisten tapahtumien muistaminen on ihmiselle ominaista. Sitä luonnehtivat kyky tietoiseen aikamatkailuun, mahdollisuus muistojen jakamiseen toisten ihmisten kanssa sekä elämäntarinallisen identiteetin rakentaminen. Oman elämän muistelua ohjaa kaksi pyrkimystä: pyrkimys totuudellisuuteen ja pyrkimys kerronnalliseen eheyteen.
Muisti valikoi. Sen valikoivuus on kuin köli laivassa. Se pitää meidät pinnalla ja tasapainossa. Jos muistaisimme kaiken, olisimme yhtä hukassa kuin jos emme muistaisi mitään.
”Kun mennyt palaa mieleen, sitä käsitellään nykytiedon valossa. Siksi käsityksemme menneestä muuttuu vuosien varrella vähitellen. Muisti ei ole kopiokone tai videokamera. Se on tarinan kertoja”, sanoo muistitutkija Marja Saarenheimo.
Omaa historiaansa ei tarvitse hävetä. Vasta kun pystyy hyväksymään, rakastamaan ja arvostamaan omaa tarinaansa sellaisena kuin se on, voi oppia arvostamaan ja hyväksymään toisten tarinat.
”En halua rakastaa itseäni vain sellaisena kuin olen, vaan myös sellaisena kuin olin matkani jokaisessa vaiheessa. Niin Jumalakin tekee.” Näin kirjoitti Matti Hernesaho Kotimaan kolumnissaan joku vuosi sitten.
No, entä kun se muisti pätkii? Pitääkö olla huolissaan? Eräs gerontologi sanoi, että jos etsimäsi putkahtaa mieleen vuorokauden kuluessa, ei syytä huoleen. Toinen valaisi asiaa näin. Vuosikymmenten kuluessa on muistin arkistoihin kertynyt tietoa kaikki hyllyt ja lokerot täyteen. Kestää se tiedon etsiminen ja noutaminen sieltä. Sitä paitsi ne juoksupojat, jotka tietoja hakevat, ovat myös tulleet vähän hitaammiksi. Ole siis armollinen.
Miten on, ovatko kodin kaapit ja varastot täynnä muistoja, kuvia, lehtiä, esineitä vuosikymmenten ajalta? Viisas käy niitä läpi, kun vielä jaksaa. Eikä ainoastaan muistele läpi, vaan myös karsii. Jos me emme sitä tee, jälkeemme jäävät tekevät pakosta eivätkä meitä kiitä. Mitään emme täältä mukaamme saa.
Alkaako vanheneminen vaikuttaa kuntoradalta, josta selviäminen hengästyttää? Siihen - siis vanhenemiseen - sisältyy myös paljon iloa, sitä elämisen iloa, yrittämisen, uusien oivallusten ja jokaisen armon aamun mukanaan tuomaa iloa.
Toimittaja pyysi 105 v täyttävältä Selmalta elämänohjetta ja sai: ”Silloin on paras, kun on tyytyväinen elämäänsä ja tekee sen, minkä pystyy.”
Vielä on puhumatta vanhenemisen ja koko ihmiselämän vaikein rasti, luopuminen.
Vanhuus ei ole sairaus, vaikka se onkin hyväksytty diagnoosiksi kuolinsyynä kansainvälisessä tautiluokituksessa. Biologisesti vanheneminen voidaan määritellä solujen ylläpito- ja korjausmekanismien eteneväksi heikkenemiseksi. Ihmisessä kudokset voivat vanheta myös eri tahtia.
Oma asenne ja kyky surra ja käsitellä ikääntymiseen kuuluvia luopumisia edistää onnellisuutta ja hyvinvointia. Viisaan vanhenemisen edellytys on kyky luopua nuoremmasta ja elinvoimaisemmasta minäkuvasta ja mukautua fyysisen voiman ja terveyden heikkenemiseen.
Mieli ja keho vanhenevat eri tavoin. Mielen vanheneminen on kokemuksen, elämäntaitojen ja viisauden karttumista. Ihminen pitäisi mielellään molemmat, nuorekkaan kehon ja mielen kypsyyden.
”Se on onnellinen, joka ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä, mitä hänellä on”, sanoo Demokritos. Tämä asenne ei merkitse elämän kipukohtien kieltämistä. Se on realismia. Miksi pyöriskellä siinä, mitä ei enää ole ja siten hukata mahdollisuus riittävän hyvään tähän päivään.
Eräs kroonisen sairauden kanssa vuosikymmenet elänyt ihminen totesi: ”Ruumiissani on sekä sairautta että terveyttä. Itse päätän, kumpaa elän.”
Kaikenlainen aktiivisuus ylläpitää terveyttä ja hyvinvointia vanhuudessa. Se auttaa sopeutumaan iän mukanaan tuomiin vaikeuksiin, kompensoimaan toimintakyvyn heikkenemistä ja optimoimaan voimavarojen käyttöä arjen sujumiseksi.
Itsemyötätunto auttaa hyväksymään kehon ryppyineen ja rajoitteineen. Itsemyötätunto on hyväksyvää, lempeää, ystävällistä ja armollista suhtautumista omaan itseen.
On tärkeää hyväksyä muutoksen aiheuttamat tunteet. Saa myöntää, että tämä asia ahdistaa, surettaa, pelottaa. Meillä on lupa näissäkin kivuissa puhua Jumalalle.
On viisautta – ja sanoisin armoa – löytää tasapaino näiden kahden välillä: annettujen elämän raamien hyväksymisen ja oman aktiivisen toiminnan välillä.
Aloitellessani työtäni sosiaalityöntekijänä eräs 96-vuotias rouva kysyi minulta: ”Tiedätkö, mikä vanhenemisessa on pahinta?” En yrittänytkään arvata. ”Se, ettei ole ketään, jolle voi sanoa: muistatko.”
Kun ikävuosia kertyy, yhä useampi ihminen siirtyy pois elinpiiristämme. Niitä, joiden kanssa voi jakaa yhteisiä muistoja, on yhä vähemmän.
Ystäväni kertoi Olavin 4 v pohdinnoista mummin kuoltua: ”Miksi ihmisiä pitää vaihtaa? Miksi ei voi olla aina samat ihmiset?”
Me, Olavia vähän vanhemmat, tiedämme, että kaikki tänne syntynyt kuolee ajallaan. Viisas ihminen ymmärtää ja hyväksyy tämän. Se hyväksyminen voi ottaa joskus lujille.
Meillä kristittyinä on usko ylösnousemukseen ja jälleennäkemisen toivo. Se ei kuitenkaan poista kipua ja kaipausta. Kaikkein kipeimmin, ihan fyysisenä kipuna, sattuu rakkaimpien kuolema. Silloin ihminen saattaa ulista kuin haavoitettu eläin.
Tässä kohtaa puhun suulla suuremmalla. Olin toukokuussa tilaisuudessa, jonka aihe oli ”Kun elämässä jäi yksin.” Puhujana oli emeritus arkkipiispa John Vikström, jonka vaimo kuoli joulukuussa. Lainaan tähän loppuun kaksi ajatusta häneltä.
Suru kertoo, että sinä rakastit. Suru on koditonta rakkautta.
Jos et anna itsellesi lupaa pudota, et voi koskaan kokea kannatelluksi tulemista.