Leena Pasasen puhe Vuoden ulkosuomalainen -tilaisuudessa 11.8.2009

Kotini on ollut 28 vuotta Afrikassa Tansanian eteläisellä ylänkömaalla.

Kodissani on afrikkalaiset huonekalut, Marimekon verhoja ja liinoja, satoja suomenkielisiä  kirjoja, ja olohuoneessa on kunniapaikalla Suomen lippu. Kotini terassilta avautuu huikean kaunis maisema: pihalla on erilaisten kukkien väriloisto, talo on rinteen reunalla, ja rinteen alla olevan joen takaa näkyy 30 kilometria savannia, jota täplittävät savimajat ja maissipellot. Taustalla näkyvät Kipengerevuoret, joiden taakse aurinko laskee värjäten taivaan monin eri sävyin. Mikä etuoikeus saada katsella joka päivä tätä hermojenlepuutusmaisemaa. 

Kivenheiton päässä kodistani on Ilembulan Luterilainen sairaala, jossa olen työskennellyt lastenlääkärinä vuodesta 1981. Olen monella tasolla onnellinen työssäni, vaikkakaan elämä ja työskentely Afrikassa ei ole suinkaan aina helppoa. Koko ajan teemme työtä enemmän tai vähemmän katastrofin keskellä. Elämää saattaa vaikeuttaa yli kuukauden kestävä sähkökatkos, kun salamanisku tuhoaa muuntajan ja varaosaa odotellaan Etelä-Afrikasta. Tai lähes kuukauden kestänyt vesikatkos osuu ajankohtaan, jolloin kylässä on yli sata kolerapotilasta. Röntgenkone saattaa mennä rikki, ja potilaita juoksutetaan kuvauksiin 70 kilometrin päähän. Välillä on huutava pula henkilökunnasta, välillä puuttuu tärkeitä henkeä pelastavia lääkkeitä. Viime vuosina sairaala on ollut kaatumaisillaan taloudellisiin vaikeuksiin, kun köyhät potilaat eivät pysty maksamaan potilasmaksujaan ja Maailmanpankin velkahelpotus toi apua vain valtion sairaaloihin.

Ilembulan sairaalassa on silmäklinikka ja hammasklinikka, joka vuosi synnytyksiä on yli 2000 – sairaala on siis melkoinen vauvatehdas – osastoilla hoidetaan yli 10 000 potilasta ja poliklinikalla moninkertainen määrä. Kaikki tämä tehdään minimaalisen henkilökunnan voimin. Kuukausi sitten lastenosastolla oli noin 60 sairasta lasta äiteineen ja työvuoroon tuli vain yksi sairaanhoitaja. 

Minun mielestäni kaikkein paras tapa elää on elää keskellä paradokseja, missä mikään asia ei ole itsestäänselvyys. Kun työskentelin lääkärinä Suomessa, en koskaan rukoillut lääkkeitä. Tansaniassa olen sen tehnyt monta kertaa, ja olen myös pitänyt kiitosrukouksia, kun apua on saatu kuin ihmeen kautta monesti viime minuuteilla. 

Orpolapset ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja sairaalan yhteydessä on orpolasten talo, joka on myös leikkiterapiapaikkani. Tällä hetkellä orpolasten talossa on yksitoista valloittavaa sydäntenmurskaajaa, jotka palaavat kolmivuotiaina kotikyläänsä sukulaisten hoitoon. Osa lapsista on löytölapsia, ja heistä jokaisen kohdalla on mietittävä, miten he saisivat turvallisen tulevaisuuden. En ihmettele lainkaan, että tansanialaiset eivät ole kovin halukkaita adoptoimaan orpolapsia. Yli miljoonassa aids-orvossa riittää kyllä huollettavia ja koulutettavia jokaiselle kynnelle kykenevälle sukulaiselle. 

Kun tapaan työssäni päivittäin orpolapsia, en voi itkeä jokaisen lapsen kohtaloa. Mutta pidän itseäni etuoikeutettuna, kun olen päässyt sydämelläni mukaan muutaman lapsen elämään. Minulla on neljä  tansanialaista kasvattilasta, jotka lasvatetaan tansanialaisiksi. Apulaiseni tytär miehensä kanssa on tukiperheenä Johnille ja Marialle, aids-orvoille sisaruksille, Ashalle, jonka avuttomat vanhemmat menettivät kolme lastaan aliravitsemuksen takia ja joka kaksivuotiaana päätettiin pelastaa elämälle,  sekä Noelille joka löytyi vastasyntyneenä ulkokäymälästä kaiken lian keskeltä.

Ilembulan sairaala sijaitsee seudulla, joka on tällä hetkellä Tansanian pahinta aids-aluetta. Olen nähnyt paikan päällä aidsin aiheuttaman tuhon sen hamasta alusta tähän päivään asti. Ihmisiä kuolee oikealla ja vasemmalla, ja rankinta on nähdä ne monet lapset, jotka saavat syntymälahjanaan aidsin. Olen nähnyt myös sen valtavan muutoksen, jonka aids-lääkitys on saanut aikaan. Amerikkalaisen avun turvin Ilembulassakin jo tuhannet aids-potilaat saavat aids-lääkkeitä, ja he säilyvät työkykyisinä ja voivat kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Nämä ihmiset ovat onnekkaita, koska eivät suinkaan kaikki aidsia sairastavat pääse hoidon piiriin. 

Suomesta olemme saaneet monelta taholta arvokasta apua sairaalan toiminnan tukemiseksi.

– Työnantajani Suomen Lähetysseura on auttanut mm. monissa sairaalan peruskorjaus- ja rakennushankkeissa sekä orpokoti- ja aidstyössä. Arvostan suuresti lukemattomia suomalaisia Lähetysseuran kannattamiseen vihkiytyneitä ihmisiä, jotka usein pienestä palkastaan tai eläkkeestään antavat huomattavia summia, jotta myös minun työni olisi mahdollista.

– Oulun Ilembulan ystävät ovat auttaneet ennen kaikkea orpokoti- ja diakoniatyössä.

– Suomen kristillisen lääkäriseuran psykiatrinen projekti auttaa niitä, jotka ovat köyhässä kehitysmaassa vihoviimeisiä väliinputoajia: psyykkisesti sairaat ja epilepsiaa sairastavat ihmiset saavat hoidon.

– Rotary-järjestö lähettää erikoislääkäreitä parin kolmen kuukauden jaksoille työhön Ilembulan sairaalaan, ja saman järjestön kautta sairaala on saanut arvokkaita laitteita tehostetun hoidon yksikköön.

– Lukuisat yksityiset ihmiset ovat avustaneet sairaalan diakoniarahastoa, jotta köyhät ihmiset saisivat hoidon. 

Minulta on monesti kysytty, miksi minä olen pysynyt niin pitkään työssä Afrikassa. Se on minulle itsellenikin mysteeri. Minulla ei suinkaan ollut nuoruuden unelmana opiskella lääkäriksi, vaan päätös pyrkiä alalle syntyi aivan yllättäen kesken ylioppilaskirjoitusten. Ja seuraavan kahdentoista vuoden ajan ajattelin, että lääkärintyö Afrikassa olisi minulle vihoviimeinen vaihtoehto. Ajattelin silloin, että en olisi valmis luopuman urasta enkä länsimaisesta hyvinvoinnista.  

Afrikassa on hyvin paljon positiivisia asioita. Aurinko paistaa ja on lämmintä. Tansania on erittäin kaunis maa, ja jo 700 kilometrin matkalla Dar es Salaamista Ilembulaan saa ihailla villieläimiä ja monta erityyppistä maisemaa, kun noustaan meren rannan tasolta lähes puolentoista kilometrin korkeuteen. Kotipihaltani voin poimia auringon kypsyttämät herkulliset papaijat, mangot ja passiohedelmät. Ihmiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, ja työssäni tapaan joka päivä hymyileviä ja kiitollisia äitejä, joista yksikään ei valita. Pahimpana malaria-aikana olen tutkinut kierrolla päivittäin yli sata lasta, ja ne viimeiset äidit ovat seisseet lapsi sylissään jonossa kuumuudessa yli neljä tuntia, ja he sanovat minulle: pole mama, tsemppiä, yritä jaksaa, meitä on paljon, me rukoilemme sinun puolestasi että jaksat hoitaa lapsiamme.  

Maaseudulla olevassa lähetyssairaalassa kärsimys, kuolema ja köyhyys vyöryvät päälleni joka päivä. Olen saanut tänä vuonna myös uuden haasteen, kun osa-aikaeläkkeeni tekee mahdolliseksi osallistumisen vapaaehtoisena orpokoti-aidsprojektiin Mufindissa. Mahdollisuus osallistua tähän työhön on minulle rukousten ja unelmien täyttymys, ja tässä työssä kohtaan entistä enemmän paradokseja. Kotikäyntityössä hiv-positiivisten ihmisten luona vierailen niin köyhissä kodeissa, etten ole koskaan ennen nähnyt niin surkeita hataria majoja. Tätä projektia ovat tukemassa monet rikkaat ihmiset Englannissa, Amerikassa ja Kanadassa, ja yksi heistä on ostanut pikkubussin kuljettamaan hiv-posiviitisia ihmisiä klinikoille aids-lääkitystä ja hoitoa saamaan. Lulandan kylästä kävelymatka lähimmälle klinikalle mäkisessä maastossa kestää kuusi tuntia, ja osa kävellen apua hakeneista ihmisistä kuoli matkalla kotiin. 

Työ Afrikassa on minulle kutsumus, ja haluan sitoutua siihen. Jos kutsumukseni olisi vain lastenlääkärin työ Afrikassa, olisin jo aikoja sitten pakannut laukkuni. Kutsumukseni perusta on usko Jumalaan ja Kristukseen. Usko ja rukous antavat minulle voimaa elää tansanialaisten rinnalla kaikkien haasteiden keskellä.

Jaksamisessa minua auttavat myös hyvät kirjat, musiikki, liikunta ja ympärilläni olevat ihmiset. Kodissani on satoja CD-levyjä, ja musiikin kolme kärjessä minulle ovat Bach, Beethoven ja Leonard Cohen. Kaikkina näinä vuosina olen pitänyt jumppatuokioita kodissani useampia kertoja viikossa, ja innokasta jumppaseuraa saan aina vierailevista lääkäreistä, lääketieteen- ja sairaanhoidonopiskelijoista, joita Ilembulassa on jatkuvasti. Usein työpäivän päätteeksi harrastan mielenterveyskävelyjä rinteen reunalla olevalla polulla, josta avautuu kaunis näkymä savannille. Joskus kävelen yksin, heinäkuussa juuri ennen lomaani kävelin kolmentoista oululaisvieraan kanssa.

Rentoudun myös leipomalla, ja tästä harrastuksesta pääsevät osallisiksi lukuisat vieraatkin. Ja jos haluan etäisyyttä työhön ja Ilembulaan, vetäydyn Mafingan benediktiiniläisluostariin, josta on tullut minulle tärkeä retriittipaikka. 

Kirjahyllyssäni on myös Alexander McCall Smithin kirjoittamat Mama Ramotswe -kirjat, jotka kertovat afrikkalaisesta elämästä tavalla, joka tuntuu hyvin tutulta.

Lopuksi luen pari lyhyttä katkelmaa kirjoista Naisten etsivätoimisto n:o 1 sekä Siveysoppia kauniille tytöille. Nämä mama Ramotswen ajatukset voin itsekin allekirjoittaa. 

"Afrikassa oli niin paljon kärsimystä, että olisi tehnyt mieli vain kohauttaa olkapäitään ja kävellä pois. Mutta niin ei voi tehdä, hän ajatteli. Ei vain voi." 

"Tämä on kutsumukseni, hän sanoi itselleen. Minun on autettava kaikkia, jotka pyytävät apua. Se on velvollisuuteni, auttaa niitä, joilla on vaikeaa. Kaikkea ei tietenkään voinut tehdä. Afrikka oli täynnä apua tarvitsevia ihmisiä, ja johonkin oli vedettävä raja. Kukaan ei voinut auttaa kaikkia, mutta kaikki pystyivät auttamaan niitä, jotka tulivat heidän elämäänsä. Sellaisen periaatteen turvin saattoi auttaa ihmisiä, joiden kärsimyksen näki omin silmin. Heidän kärsimyksensä otti omakseen. Muiden tehtäväksi jäi lievittää sitä kärsimystä, jota he elämässään näkivät."