Kokemuksiani lähetys- ja kehitysyhteistyöstä, Martti Ahtisaari 25.8.2009

Olen joskus miettinyt, miksi Afrikka on tuntunut ja tuntuu yllättävän kotoiselta. Miksi afrikkalaiset ovat ottaneet minut vastaan ystävänä? Johtuisiko se siitä, että olen viettänyt siellä pitkiä aikoja? Tuskin. Olisiko niin, että minulle läheisessä karjalaisuudessa ja afrikkalaisuudessa on jotain yhteistä: sydämellisyys ja heleä nauru.

Oslon Nobel-puheessani totesin, että uskontojen vaikutus maailmassa on ambivalentti. Ne voivat kiristää kanssakäymista ja terävöittää konflikteja. Toisaalta ne voivat olla luomassa rauhaa ja ymmärtämystä osapuolten välille. Tästä asiasta keskustellaan maailmalla. Mm. Time-lehden numerosta voi saada tukea sille mitä puhuin Oslossa. Robert Wright kirjoittaa (God. Decoding God´s Changing Words. Time 15.5.2009,34–37.) "Ikivanhat juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kirjoitukset paljastavat perustan - ja jos luemme sitä oikein, siinä on toivo sovituksesta ja uskontojen harmonisesta yhteiselosta." Samalla kirjoittaja toteaa uskontojen vaikutusten kaksijakoisuuden. "Voimme ainakin lopettaa kysymästä, onko islam – tai juutalaisuus tai mikä muu uskonto – rauhan uskonto. Vastaus on ei. Ja kyllä. Niin sanotaan Raamatussa ja Koraanissa."

Tärkeää on se, mitä pidämme ohjeellisena pyhissä kirjoituksissa: erilaisuutta ja vastakkainasettelua vai yhteisymmärrystä ja rauhaan pyrkimistä, omaa identiteettiä menettämättä. Kiinnitämmekö yhdessä huomiomme Lasarukseen rikkaan miehen talon edustalla? Juuri yhteisen päämäärän vuoksi lähetyksestä on tullut ekumenian äiti. Eri kirkkojen, uskontojen ja järjestöjen yhteistyötä kentällä tarkkaillen olen voinut tämän todeta.

Mikään uskonto ei ole yksistään hyvä tai paha, vaan sekä paha tai hyvä siitä riippuen, miten valitsemme sen perinnöstä, miten ymmärrämme sen sanoman. Tämä tulee konkreetisti esille rauhanneuvotteluissa. Olennaista onnistumisen kannalta on työskennellä sen hyväksi, että osapuolten välille syntyy rakentava ilmapiiri. Juuri hyvän hengen luomisessa uskonnollisella ja eettisellä motivaatiolla on tärkeä merkitys. Henki, jossa neuvottelut käydään, ratkaisee yllättävän paljon lopputuloksesta. Kysyn mielessäni, mikä merkitys oli Namibian itsenäistymisprosessissa sillä, että SWAPO:n edustajista monet olivat käyneet kristillisen lähetyksen koulua.

Oikean rakentavan neuvotteluilmapiirin löytäminen edellyttää rehellisyyttä, rakentavaa auttamista ilman taka-ajatuksia. Rauhanneuvottelussa on olennaista sanoa kummallekin osapuolelle sama totuus ilman, että eri näkökulmat vaikuttavat siihen mitä neuvottelija esittää. Joskus totuudellisuus on vaikeaa, mutta se on välttämätön edellytys rauhan rakentamisessa. Kristillinen vakaumus auttaa sanomaan asiat halki, kertomaan mitä on tapahtumassa, mistä on kyse.

Kun tulin 1978 YK:n valtuuttamana neuvottelijana Namibiaan, yritin saada selkoa viranomaisilta, virkamiehiltä ja poliitikoilta ongelmien laadusta ja yksityiskohdista. Asiat eivät näin täysin selvinneet. Vasta kun kysyin seurakuntien työntekijöiltä, mistä ruohonjuuritasolta katsottuna oli kyse, kokonaisuus alkoi täsmentyä. Seurakuntien työntekijät elivät ongelmien puristuksessa ja tiesivät paljon. He eivät pyrkineet salaamaan vaan katsoivat velvollisuudekseen kertoa asioiden todellisen laadun. Lähetyksen työntekijä on samalla kertaa ulkopuolinen ja asianosainen. Hän on tullut vieraasta kulttuurista, mutta samalla kertaa sitoutunut monin sitein elämän keskeisiin ongelmiin eri työaloilla.

**********

Jokin sana siitä, miten olen tutustunut lähetyksen ja kehitysyhteistyön työkenttään ja työntekijöihin. Nuorena kansakoulunopettajana lähdin ensimmäiseen ulkomaantyöpaikkaani Pakistaniin vuonna 1960. Toimin siellä Ruotsin teknologiaisntituutissa opettajana Karachissa vuoteen 1963. Tällä matkalla tutustuin Suomen Lähetysseuran työntekijään, teologian lisensiaatti ja myöhemmin tohtori ja kenttäpiispa Viljo Remekseen. Muistan vielä, miten hän opetti omasta kokemuksestaan rukouksen merkityksestä elämän murroksissa.: "Kun lapset sairastuvat, kädet menevät ristiin." Noista ajoista Pakistanissa säilyi henkilökohtainen yhteys välillämme.

Siirtyminen Ulkoasiainministeriön palvelukseen kehitysaputoimistoon vuonna 1965 teki mahdolliseksi hyödyntää Pakistanin-kokemuksiani kansainvälisestä yhteistoiminnasta, mutta myös uudelleen arvioida lähetyksen ja kehitysavun suhteita ja yhteisiä tavoitteita. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Tämän sain konkreetisti kokea toimiessani mm. Tansaniassa suurlähettiläänä Dar es Salaamissa vuodesta 1973. Pastori Raimo Vänskän kutsusta sain tutustua maan syrjäseutujen terveydenhoitoon ja ongelmiin. Kaksi kertaa vuodessa pidin katsauksen kehitysyhteistyön ajankohtaisista kysymyksistä Lähetysseuran työntekijöille heidän kokoontuessaan.

Kun vuonna 1977 tulin YK:hon apulaispääsihteeriksi Namibia-asioissa, kirkolliset yhteydet tiivistyivät Suomen Lähetysseuraan ja Luterilaiseen Maailmanliittoon. Niiden kautta saadusta informaatiosta tuli välttämätön edellytys rauhantyölleni. Sain sen kokemuksen, että vaikka valtiolliset olosuhteet olisivat olleet mitkä tahansa, lähetystyö jatkui ja toimi.

Sekä lähetys- että kehitysyhteistyön piiristä saatu kokemukseni on ollut, että kasvatuksella ja koulutuksella on ratkaisevan tärkeä merkitys yksilöiden ja kansojen kohtaloissa. Tätä käsitystäni vahvistivat havaintoni YK:n kansainvälisen koulun johtokunnassa 1981–83 ja myöhemmin International Youth Foundationin kansainvälisessä neuvostossa 2000–. Tärkeää on muistaa se arvopohja, jolta opiskelijat tulevat. Usein näet tapahtuu niin, että afrikkalaisista kouluista ulkomaille lähetetyt opiskelijat palaavat – jos palaavat – eurooppalaisina eurooppalaisin arvoin. Tämä vaikeuttaa omasta kulttuurimaaperästä nousevien mahdollisuuksien hyödyntämistä. Eräänä esimerkkinä voisi ottaa herbalistisen lääkehuollon, jota aiemmin pidettiin hyljättävänä taikauskona, mutta joka myöhemmin on osoittautunut monien farmakologisten innovaatioiden lähteeksi.

Tämän hetken kenties suurin koulutuksellinen rauhankasvatuksen haaste on Afrikan ja Lähi-idän nuorten ammattikasvatus. Ilman koulutusta ja työnsaantimahdollisuuksia miljoonista nuorista on kasvamassa yhteiskuntien ulkopuolinen jäsentymätön ryhmä, josta voidaan rekrytoida väkivaltaan valmiita katkeroituneita taistelijoita. Mutta me emme halua parantaa nuorten elämää vain pelätessämme pahan kasvua maailmassa, vaan aivan toisesta syystä. Tästä piispa Barbara C. Harris (Massachusetts, USA) on taitavasti todennut:

Cowardice asks is it safe?
Expediency asks is it politic?
Vanity asks is it popular, but
Conscience asks, is it right?

And there comes a time
When we must act,
Not because it is safe,
Not because it is politic,
Nor because it is popular,
But because conscience says
It is right.

Usein ajatellaan, että me olemme antava osapuoli lähetys- ja kehitysyhteistyössä. Meidän mielissämme on vielä usein niin sanottu kiinniottoteoria, jonka mukaan Afrikan ja ylipäätään 2/3 maailman tulisi noudattaa kehityksessään samaa kaavaa kuin Eurooppa. Kehityksen tulisi kulkea esiteollisen, teollisen, jälkiteollisen ja globalisaatioon sopeutettujen vaiheiden kautta.Nämä vaiheet loivat tai ovat luomassa omanlaistaan kulttuuria Eurooppaan, mutta nostivat myös esiin kovia arvoja, jotka eivät olleet kokonaisuuden edun mukaisia. Usein unohdetaan, että Afrikasta voisi oppia sellaisia arvoja, joita länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee. Meidän suomalainen yhteiskuntamme tarvitsee nykyisin kipeästi mm. yhteisöllistä vastuuta perheestä ja vanhemmista ihmisistä. Se alkaa siitä, että oppii pitämään itsestään huolta eikä asetu muitten palveltavaksi. Se merkitsee kasvamista auttamaan niitä, joiden olosuhteet ovat vaikeat. Kuinka näet yhteisvastuuta voisi kantaa, jollei ole oppinut pitämään itsestäänkään huolta?

Kirkon ulkomaanasiainneuvoston jäsenenä mietin joskus, mikä periaatteellinen ero lähetystyöllä ja kehitysyhteistyöllä on. Vaikka lähetystyöllä on ensisijainen hengellinen tehtävä, niillä molemmilla on myös sosiaalinen vastuu. Molemmat työskentelevat koulutuksen parantamiseksi, molemmilla on konkreettisia teknologian alan projekteja. Molempien työssä saattaa kohdata myös syvästä uskonnollisesta vakaumuksesta nousevaa toimintaa. Olisiko niin, että yhteistyön alkuun pääsemisessä vain oletusarvot vaihtelevat? Tähän tapaan: ulkoasiainministeriön palveluksessa toimiva kehitystyöntekijä edustaa valtiovaltaa, lähetystyöntekijä taas kirkkoa. Tällöin kohdatessamme lähetystyöntekijän ei tarvitse hapuilla tai olla epävarma ja miettiä mihin arvoihin toiminta perustuu. Hän liikkuu tutulla maaperällä.

Kehitysyhteistyön laaja yleisinhimillinen arvopohja on taas välttämätön, jotta erilaisia maailmankatsomuksia edustavat työntekijät voisivat toimia rakentavsti yhdessä. Yhteistyön onnistuminen riippuu yksilöistä. Yhteistyökyky eli kyky käydä dialogia erilaisista katsomuksellisista eroista huolimatta on ratkaisevaa. Yksipuolinen itsetietoisuus johtaa useimmiten umpikujaan kummankin toiminnan piirissä.

Lähetystyössä ja kehitysaputyössä vaaditaan dialogitaitoja, jotka ovat keskeisiä rauhanneuvottelussa. Haluaisin lopuksi siksi sanoa pari sanaa dialogista, eräästä aikamme muotisanasta. Dialogia ei ole kaikki keskustelu ja neuvottelu, vaikka sanaa tässä merkityksessä usein käytetäänkin. Aidolle dialogille tunnusmerkillistä on yhteinen tavoite ilman kätkettyjä omia tavoitteita, avoimuus ja rehellisyys. Dialogi edellyttää valmiutta itse muuttua ja halua katsoa ongelmaa toisen silmin. Parhaimmillaan dialogi on antamista ja saamista. Dialogin nimen ansaitsee siksi kohtaaminen, joka perustuu kummankin osapuolen keskeisiin sisäistettyihin arvoihin.

Dialogin merkitys nykymaailmassa on korostumassa, kun väkivalloin tai muilla pakottamisen keinoilla vaikuttaminen on saanut kasvavaa kritiikkiä. Väkivalloin pakottamisen rajallisuus ja mahdottomuus oikeutettujenkin päämäärien toteuttamiseksi on käynyt entistä ilmeisemmäksi. Samalla tämä merkitsee sitä, että kaikkien niiden tahojen merkitys maailmassa kasvaa, jotka pystyvät dialogia käymään. Minun kokemukseni mukaan suomalainen lähetys- ja kehitysaputyö kuuluvat näihin.