Sinikka Savola

Tansanian lähetystyöntekijä, erityislastentarhanopettaja, Theraplay-kouluttaja

Sirpa Tuija Sinikka Savola, ent. Harjula,

s. 14.4.1937

k. 16.6.2023

Lähetysseuran palveluksessa 1966–1974 Tansaniassa silloisen puolisonsa Raimo Harjulan kanssa

Kirjoittaja on Johanna Salonen, Sinikka Savolan tytär

Synnyit Taimille ja Martille. Kun liikun Töölössä, ajattelen että täällä on lapsuudenkotisi. Teillä on yhteinen hauta ihan kotikulmilla. Pikkuveljesikin on siellä.

Vartuit Helsingin Johanneksen seurakuntanuorissa, josta moni innostui lähetys- ja kehitysyhteistyöhön. Opiskelit Ebeneserissä ja sinusta tuli varhaiskasvatuksen ammattilainen.

Lähdimme 1966 neljän hengen perhe Tansaniaan, jossa perustit lastentarhan teologisen korkeakoulun opiskelijoiden lapsille. Lastentarha toimii edelleen Tumainin yliopiston yhteydessä. Tutkit myös kasvatuksen kulttuurisia piirteitä ja lasten kehittymistä. Isän kanssa te keräsitte lääkekasveja ja tietoa Merun alueen kansanlääkinnästä. Kaiken tämän teit palkatta, lähetin vaimona.

Takaisin muutto 1974 kentältä Suomeen oli sinulle kotiin paluu. Isäsi ja äitisi olivat täällä ja meidän perheeseemme syntyi uusi vauva. Jatkoit esikoulun kehittämistä, mutta erityislapset olivat lähinnä sydäntäsi. Omien matkalaukkulastesi haasteissa jouduit todistamaan ympäristön ymmärtämättömyyttä, jopa vihamielisyyttä.

Kasvatusala vei sinut Angolaan, kuntouttavan leikin koulutukseen Yhdysvaltoihin, ja vielä Namibiaan, Tansaniaan, Botswanaan. Namibia on osa perhehistoriaa; Isovanhempasi Albin ja Maikki elivät Ambomaalla 1800-1900 -lukujen taitteessa.

Sitten tuli elämänvaihe, josta totesit, että se tuo vapauden tehdä asioita, joihin ei ennen ollut aikaa. Ja mahdollisuuden olla tekemättä. Innostit vanhuksia Theraplay-menetelmin, opetit keskustelusuomea, opastit tiedekeskuksessa, näyttelit kekriajan Haamukartanossa. Kesytit kissan. Olit mummi.

Näkökulmien uudistajana jouduit hakemaan kannustavat voimavarat paljolti itsestäsi. Huolehdit toki yhteyksistä monenmoisiin ystäviisi lopulta jopa vuosikymmenten ajan. Eteenpäin vei uskosi ihmisen arvokkuuteen, loputon tiedonjano ja -omaksumistaito, omintakeinen huumori, tekemisen voima sanahelinän sijaan, ja ennen kaikkea metsä. Inhokkejasi olivat mihin tahansa perustuva eriarvoisuus, uskonnollinen väkivalta ja pikkumaisuus. “Minun Jumalani on paljon suurempi”, sanoit.

Jälkeesi jäi kaipaavia ihmisiä, kädentaitoja, kasvatusalan edistämistä, Afrikan tuntemusta, hassuttelua, huolenpitoa, intohimoa, mustikoita, luumuhilloja ja kissa.

Johanna, lapsesi