Ankarakasvoinen suojelusenkeli

Matti Huotari
Matti Huotari

ELÄMÄN KIPUJEN KESKELLÄ SELVIÄMINEN: KRIISIT, SAIRAUDET, UUPUMUKSET

Tampereen hiippakunnan lähetyssihteerin Matti Huotarin alustus Lahden seudun missionistien kokouksessa 17.4.2010

Hyvät ystävät.

Onnellinen elämä rakennetaan viidestä perusaineesta: 1. merkityksellisestä työstä, 2. elämän suunnasta ja tarkoituksesta, 3. terveydestä, 4. perinteistä ja oikeudesta kuulua ja liittyä johonkin sekä 5. rakkaudesta ja viimeiseksi kaiken ylle levittäytyvästä siunauksesta. Elämän suuret surut johtuvat useimmiten siitä, että menettää jonkun noista perusasioista. Perinteet hukkaava tai terveyden, työn tai elämänsä rakkauden menettävä on välittömästi suuressa kriisissä. Mutta kriisi ei aina ole paha asia, vaan uuden kasvun mahdollisuus.

Tulin tuossa jo paljastaneeksi näkökulmani. Voi olla, että olet siitä eri mieltä. Näkökulmani on se, että kriisi ei ole aina paha asia, vaan ennen kaikkea kutsu uuteen. Kriisi on kyllä väistämättä vaikea asia, mutta paha se ei ole. Väitän että sairaus, työuupumus, ero, läheisen kuolema tai mikä tahansa elämän kriisi on joskus suorastaan suojelusenkeli. Itse olen oppinut kutsumaan pahimpia elämäni kriisejä nimellä ankarakasvoinen suojelusenkeli.

Tämän jutusteluni taustalla on eräs ystäväni, joka sairastui työuupumukseen muutama vuosi sitten. Yllätyin, miten pitkällinen sairaus uupumus on. Ystävänikin on ollut vaikea hyväksyä sitä, miten pitkään toipumisprosessi vei. Oli koskettavaa nähdä ja elää hänen kanssaan sitä heikkoutta, joka uupumukseen liittyy. Ystäväni päätyi niin heikoksi, että hänen täytyi mennä lepäämään kahden aamukahvikupillisen välissä. Aamun lehden lukeminen ei onnistunut kerralla. Kaupassa käynti oli liian ahdistavaa, koska ihmisiä oli ahdistavan paljon. Yhtä ihmeellistä on ollut kulkea kohti niitä uuden elämäntavan polkuja, joihin uupumus on häntä kutsumassa. Siinä näyssä, polussa uuteen elämään on suurta voimaa.

Työuupumus eli burnout on tuttu sana monelle. Joillekin se on koettu ja läpi eletty, vakava, työn aiheuttama stressioireyhtymä. Tutkimusten mukaan yli puolet työssäkäyvistä kokee jonkinasteista työuupumusta, joka viides on voimakkaasti väsynyt työstään ja seitsemällä prosentilla on vakavaksi luokiteltava työuupumus.

OMA TARINANI

Vanha sanonta toteaa, että Sanassaan Jumala puhuu, rukouksessa kuiskaa ja kärsimyksessä huutaa. Toinen sanonta väittää että kun Jumala silittää päätä, niin luu paistaa. Uskon että noissa on paljonkin totta.

Itse en ole ollut uupunut, mutta enkelin kosketuksen olen kokenut. Alkutalvesta vuonna 2000 sain vakavan selkäkivun alaselkääni. Se kaatoi minut sänkyyn ja vei lopulta kokonaiseksi kuukaudeksi sairaalaan ja koko kevääksi sairaslomalle. Kiputila oli niin raju, etten kyennyt liikahtamaan sängyssä, en kääntymään kyljelleni enkä liikauttamaan mitään kohtaa ruumiissani. Yritin olla liikuttamatta mitään lihastani. Vessaan siirryin konttaamalla ja tuo muutaman metrin matka vei pahimmillaan tunnin. Diagnoosi oli selkärankareuma ja sehän on tauti, jota poden tietenkin edelleen.

Selkärankareuma on minun suojelusenkelini. Se pakotti pysähtymään ja kysymään, teenkö elämässäni oikeita asioita oikeista syistä. Oikeastaan se ei pelkästään kysynyt, se alleviivasi: Sinä, Matti, teet vääriä asioita ja vääristä syistä! Väitän, että elämämme kriisit useimmiten ovatkin tällaisia enkeleitä. Ne osoittavat elämämme merkityksen ja suunnan ja toisaalta myös sen, missä olemme tuosta merkityksestä ja suunnasta eksyneet.

Haluan tässä nostaa esiin muutaman oman eksymiseni, asian jonka suojelusenkelini osoitti. Ensimmäinen asia on kiire. Kiire ei tapahdu ihmiselle, hän luo sen itse. Kiire syntyy vääristä valinnoista. Jokaisella on aikaa siihen mitä pitää tärkeänä. Kun teen elämässä valintoja, valitsen sen, mitä pidän arvokkaana. Arvot siis ohjaavat valintojani. Kiire syntyy siitä, etten osaa päättää, mikä on arvokasta ja mikä ei. Siitä seuraa että valitsen mahdollisimman paljon kaikenlaista "arvokasta". Lopulta allakka on niin täynnä arvokasta, ettei aika enää riitä. Täytän tällä arvokkaalla, sinänsä ihan hyvällä, myös kaiken vapaa-aikani. Siitä seuraa, että elintilani kutistuu.

Toinen tärkeä löytö oli suorittaminen. Huomasin suorittavani elämää. Se liittyy ihmisarvooni. Ajattelin, että arvokas on sellainen ihminen, joka kykenee osoittamaan, että hänellä on kiire. Jos kännykkä lakkasi soimasta ja allakka tyhjeni, pelkäsin menettäväni arvoni, menettäväni identiteettini, kuoreni, lakkaavani olemasta. Niinpä en enää kyennyt erottamaan, mikä on olennaista ja tärkeää. Aloin tehdä paljon asioita sen sijaan, että olisin tehnyt oikeita asioita.

Huomaatko, miten minun selkätautini syyt ovat lähellä uupumukseen johtavaa taudinkuvaa. Uupumuskin, niin kuin monet tautimme, sydänsairaudet, vatsahaavat, selkäkivut, päänsäryt ja monet muut juontavat juurensa tällaiseen oman persoonan hylkäämiseen. Siihen, ettei syvimmältään saa olla elämässään totta. Hylätessään itsensä ja yhteyden läheisiinsä ihminen on oman suorittamisensa varassa. Hänen ihmisarvonsa riippuu siitä, mitä hän saa aikaan. Mitä huonommaksi hän itsensä tuntee, sitä enemmän hänen on tehtävä töitä. Vain siten hän tuntee saavansa ihmisarvoa.

Siihen elämän kohtaan totisesti tarvittiin enkelin väliintuloa. Minulla sen suojelusenkelin nimi oli selkärankareuma. Monella se on ollut työuupumus tai jokin muu sairaus.

VOIMA HEIKKOUDESSA

Voima ja heikkous. Ne liittyvät uupumukseen ja elämän kipuihin niin syvästi, että oikeastaan tämän koko jutun nimi voisi olla hyvin raamatullisesti Voima heikkoudessa. Mistä oikeastaan on kyse, kun Raamatussa puhutaan heikkouden voimasta? Onko vahvalta näyttävä ihminen aina vahva, vai voisiko ollakin niin, että vahvuutta käytetään heikkouden peittämiseksi? Heikkouden peittämiseksi kehitetty vahvuus on sairasta vahvuutta. Se ei ole totta. Oikeastaan ihminen on todellinen ja totta silloin, kun hänen heikkoutensa näkyy. Heikkouden näkymisen synonyymi on nöyryys. Nöyryys on vahvuutta, joka ei kiellä ihmiseltä heikkona olemista.

Suurin osa ympärillämme olevista ihmisistä käyttää suunnattomasti energiaa antaakseen toisille hyvän vaikutelman itsestään. Silloin ulkokuoresta tulee tärkeämpää kuin siitä, mitä on ihmisen sisällä. Ihminen tavallaan rakentaa itsestään miellyttävän kuvan, representaation, josta kaikki häiritsevä särmäisyys, kömpelyys, avuttomuus, tyylittömyys ja heikkous on riisuttu pois. Hinta, jonka hän siitä maksaa, on yksinäisyys. Yksinäisyys syntyy siitä, ettei hän koskaan koe todellista läheisyyttä kenenkään kanssa. Ja läheisyyttä taas ei voi syntyä, ellei ole totuudellisuutta. Ihmisen on oltava ennen kaikkea totta, itselleen ja toisille.

Siksi heikkouden voima esiintyy muutamassa tärkeässä asussa. Ensinnäkin se on

SÄRKYMISEN VOIMAA

Raamatussa, Paavalin toisessa kirjeessä Korintin kaupungin ihmisille sanotaan tämä asia näin: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.” (2. Kor. 4:7-9) Aika hyvä kuvaus uupuneesta, vai mitä? Jeesus ei luvannut helppoa tietä seuraajilleen. Mutta voiman hän lupasi. Jeesuksen kanssa elävän ihmisen omasta luontaisesta heikkoudesta tuleekin astia, johon Jeesus itse ammentaa voimaa elää. Sen tähden Jeesuksen kanssa elämisestä tulee elämän suurin aarre, josta ei haluaisi milloinkaan luopua.

Paavali on malliesimerkki ihmisestä, joka on heikkoudessaan voimakas. Hän sai nähdä ihmeellisiä näkyjä, joista hän vähän arkaillen kertoo: ”Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä olekaan. Siirryn nyt näkyihin ja Herran ilmestyksiin.” Sitten hän kertoo paratiisinäyistään, mutta heti perään hän kertoo myös elämänsä suurista vaikeuksista: ”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, … Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.” (2. Kor. 12:1, 7-10)

Paavalin koko elämä julistaa sitä, miten ihmiselle on hyväksi murtua ja sallia Jumalan voiman näkyminen tai peräti säteileminen hänen oman särkyneen ulkokuorensa läpi. Särkyneessä ihmisessä ei enää näy hänen oma, huolella rakennettu ulkokuorensa, vaan siitä alkaa paistaa ihmisyys, ehkä jopa armollisuus ja lämpö.

Niin pääsemmekin toiseen huomattavaan asiaan heikkouden voimassa. Se

VAATII RAKKAUTTA

Kukaan ei voi olla heikko, ellei hänen ympärillään ole rakkautta. Rakkauden puute johtaa siihen, ettei ole turvallista olla heikko. Rakkaus vaalii heikkoutta. Rakkaus kunnioittaa ihmisen persoonaa niin syvästi, että se antaa ihmisen olla sellainen kuin hän on. Siksi se ei järkyty heikkoudesta, vaan luo sille tilaa. Itse asiassa tiedämme kaikki, että juuri heikkous synnyttää rakkautta. Vahvaa ja itsetietoista ihmistä voi pelätä, mutta häntä on vaikea rakastaa. Sen sijaan heikkoa ihmistä on helppo rakastaa. Juuri tämän takia lapset herättävät meidän rakkautemme. Heissä oleva heikkous on luonnollista ja se saa meidät tunnistamaan siinä myös oman heikkoutemme ja ihmisyytemme.

(Tietenkin on olemassa myös toisenlaisia ihmisiä. Heikkoutta halveksii sellainen ihminen, joka on omaa heikkouttaan paossa. Mitä vähemmän on tutustunut omaan heikkouteensa, sitä suurempi tarve on tuomita muita. Mutta heikkoutensa löytänyt ihminen alkaa tarvita muita. Hän ymmärtää, ettei hän selviä yksin elämästään. Oman heikkoutensa kanssa sovussa elävä ihminen onkin vahvasti todellisuudentajuinen. Ihminen, joka pyrkii peittämään heikkoutensa tekeytymällä joksikin, jota ei ole, seisoo savijaloilla. Mutta nöyrä ihminen on vahvasti realisti.)

Ei ole muuta tietä totuuteen kuin se, joka kulkee heikkouden tunnistamisen kautta. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.” Näin sanoi Jeesus, joka taatusti tiesi, mitä ihmisen sisällä on. Todellinen vahvuus näyttäytyykin yleensä ensimmäiseksi terveen sairaudentunnon hahmossa. Jeesus sanoi myös: ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi.”  Totuus pyrkii johdattamaan ihmisen hänen voimattomuutensa äärelle, sinne missä on hänen heikkoutensa ja avuttomuutensa. Tämän takia totuus tekee, paitsi vapaaksi, myös kipeää. Ei ole helppoa kohdata itsessään sellaista, mitä ei haluaisi kohdata. Sen tähden tarvitaan sekä rakkautta että totuutta.

Kolmas tärkeä asia heikkouden voimassa on se, että sillä on aina

SUUNTA JA MERKITYS

Elämän kipeimmät kysymykset nousevat siitä suunnasta, jossa on meidän todellinen elämämme ja sen mukana myös todellinen identiteettimme. Ne nousevat syvältä meistä, sieltä missä olemme täysin totta. Kaipuumme näyttää suunnan, mihin on kuljettava. Siellä ei ole mitään valhetta.

Vanha, kaunis tarina kertoo kuninkaasta ja kerjäläisen lahjasta. Se osoittaa, että vaikea ja epätoivottu asia voikin osoittautua suureksi lahjaksi. Me saamme usein lahjoja, joiden sisältöä emme osaa etukäteen arvata.

Nuori kuningas astui valtaan kuningaskunnassaan. Hän oli alamaistensa keskuudessa hyvin rakastettu ja usein he toivat hänelle lahjoja. Kerran kuningas nautti palatsissaan illallista. Silloin ovelle koputettiin. Palvelijat menivät avaamaan ja löysivät oven takaa vanhan, rääsyihin pukeutuneen miehen, joka näytti kerjäläiseltä. Hän halusi tavata kuninkaan. Palvelijat yrittivät saada miehen lähtemään, mutta turhaan. Kuningas meni ovelle tapaamaan häntä. Vanhus ylisti kuningasta sanoen, kuinka hieno mies hän oli ja kuinka koko kansa rakasti häntä. Hän oli tuonut kuninkaalle lahjaksi melonin. Kuningas inhosi meloneja. Mutta koska hän oli kuningas, hän otti melonin kiittäen vastaan. Kuningas palasi sisälle ja ojensi melonin palvelijalleen pyytäen tätä heittämään sen tunkiolle. Seuraavalla viikolla ovelle koputettiin taas samaan aikaan. Jälleen ovella oli sama vanha mies meloni kainalossaan. Kuningas kiitti jälleen lahjasta, mutta miehen mentyä pyysi heittämään sen tunkiolle.  Sama jatkui usean viikon ajan. Kuningas oli liian helläsydäminen kertoakseen vanhukselle totuutta tämän meloneista. Kerran kun vanhus jälleen oli ojentamassa melonia kuninkaalle, meloni lipsahti kuninkaan kädestä. Se murskaantui palatsin lattiaan. Silloin kuningas näki, että melonin sisältä ryöpsähti timanttisade. Hän meni innoissaan kurkistamaan takapihalle. Melonit olivat mädäntyneet tunkiossa, mutta jokaisen läjän keskellä kimalsi timantteja.

Kertomuksen opetus on, että toisinaan ikävät tilanteet, ongelmat ja vaikeudet kätkevät sisäänsä kasvun mahdollisuuksia. Ongelman ytimessä piilee usein kirkas timantti. On viisasta opetella ottamaan avosylin vastaan myös se, mikä on epämiellyttävää ja vastahakoista. Raamattukin kehottaa tähän ja vihjaa että vieraanvaraisuus kannattaa vaikeankin asian edessä: jotkut ovat tulleet tietämättään majoittaneeksi enkeleitä.

Elämän kipeät ja vaikeat kysymykset kolkuttelevat usein sinnikkäästi ovellemme juuri siksi, että ne kantavat elintärkeitä viestejä kaikesta siitä, mitä olemme itsessämme ja elämässämme ohittaneet ja jopa hylänneet. Ne tulevat heikkouden maasta ja ovat lähettiläitä sieltä, minne olemme oikeasti matkalla. Minne me sitten olemme matkalla? Ainakin voimme olla varmoja, että jokainen meistä on matkalla kohti hetkeä jolloin elämä luovutetaan pois omista käsistä. Kuolema antaa elämälle arvopohjan, sillä se tulee riisumaan meistä jokaisen kaikesta turhasta. Mikä ei kestä kuoleman edessä, ei lopultakaan ole arvokasta.

Olemme siis matkalla kohti äärimmäistä heikkouttamme, kuolemaa. Mutta tästä äärimmäisestä heikkoudesta nouseekin uusi elämä. Elämän loppuhuipentumaan liittyvästä suuresta järjenvastaisuudesta nousee se oivallus, että vahvuus löytyy heikkoudesta. Heikkous pitää sisällään suuren salaisuuden, tiedon siitä, mikä elämässä lopultakin on kestävää ja arvokasta.

Haluankin lopettaa tämän juttutuokioni hyvin herkkiin ja rakkaisiin Raamatun sanoihin jokaiselle uupuneelle ja elämän kipujen keskellä vaeltavalle. Jeesus itse sanoi näin:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te
työn ja kuormien uuvuttamat.
Minä annan teille levon.”