Kirja-arvostelu

Luterilaisen Suomen haaste

Jyri Komulainen & Mika Vähäkangas (toim.): Luterilaisen Suomen loppu?
Kirkko ja monet uskonnot. Edita 2009.

Ilpo Perttilän kirja-arvostelu

Yhtenäisyyskulttuurin murtumisesta on puhuttu jo varmaan sadan vuoden ajan, mutta viime vuosikymmeninä on tahti kiihtynyt. Suomalaiset ovat alkaneet luopua isiensä uskosta, ja lisääntyneet globaalit vaikutteet ovat lisänneet moniarvoisuuden lisääntymistä. Toki maahan- muuttajatkin ovat vaikuttaneet asiaan. Heidän osuutensa väestöstä on häviävän pieni, mutta heidän vaikutuksensa on vähemmistön määrään verrattuna kohtuuttoman suuri. Suomalaiset ovat heittäytyneet niin vieraskoreiksi, että kahden muslimin takia 98 suomalaista jättää joulunäytelmän esittämättä ja suvivirren laulamatta, etteivät vain loukkaisi toista uskontoa edustavan vierasmaalaisen tunteita. Joulunäytelmässä voi luultavasti kyllä esiintyä joulupukkeja ja tonttuja ja laulaa Porsaita äidin oomme kaikki, vaikka sen luulisi olevan muslimeille suurempi loukkaus kuin Jeesuksen syntymä, johon muslimikin uskoo. Eivätkö tontutkin ole kansanuskonnon perinnettä, joka loukkaa yhtä lailla kuin joku uudempi uskonto? Meidän maassamme on vielä näkemättä se ongelma, joka syntyy, kun muslimi pystyttää islamin tuntomerkkejä näkyvästi liputtavan moskeijansa kaupungin keskelle? Herää epäilys, että sama taho, joka kieltää kristillisen uskon julkisen esittämisen, kieltää sen myös muslimeilta.

Uutta on nykypäivänä myös se, että uusateismi on saanut militantin muodon, jossa se kampanjoi kirkosta eroamisen puolesta ja ajaa uskonnonvapauden negatiivista tulkintaa, jonka mukaan uskonnonvapaus on vapautta uskonnosta. Näin ollen äärimmäistapauksessa uskonnon julkinen harjoittaminen on kiellettävä. Alkaa jo kuulostaa erään hiljattain romahtaneen itäisen valtion uskontopolitiikalta!

Uusateismi on kuitenkin marginaali-ilmiö, joka käyttää ääntään todelliseen kokoonsa verrattuna moninkertaisella volyymillä. Merkittävä ilmiö on se, että uskonto ei ole hävinnyt eikä edes vähentynyt valistukseen pohjautuvan tieteisuskon kasvaessa. Uskonto on vain yksityistynyt ja ’henkistynyt’ sekä irrottautunut laitossidonnaisuudestaan.

Näitä asioita pohtivat asiantuntevasti ja ansiokkaasti maamme kärkirivin uskonnollisten ilmiöiden spesialistit. TT Jyri Komulainen on tutkinut uskontojen kohtaamiseen liittyviä kysymyksiä. Hän kehottaa suomalaisia selkiyttämään omaa uskonnollista identiteettiään ja kohtaamaan rohkeasti, mutta kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti toisten uskontojen edustajat.

Kirkon uskontokasvatussihteeri Pekka Yrjänä Hiltunen kuvaa uskonnollista moniarvoisuutta ja kertoo suomalaisten maailmankuvan muutoksista. Kirkko voisi kehittää sille ominaisia uskonnollisen kokemisen tapoja. Venäjällä lähetystyökokemusta hankkinut pastori Erkki Jokinen on työskennellyt venäjänkielisten maahan muuttajien pappina Helsingissä ja toimii nykyään Kristittynä Suomessa –maahanmuuttajalinjan vastaavana opettajana Suomen Raamattuopistolla. Suomen kirkon pitäisi ottaa maahanmuuttajat ystävällisesti vastaan ja auttaa heitä sopeutumaan osaksi kirkkoamme. Sekään ei ole ihan ongelmatonta, jos maahanmuuttotyö delegoidaan yhden diakonin tehtäväksi, minkä varjolla muiden ei tarvitse sitten enää tehdä asian hyväksi mitään.

Lähetystyökokemusta Tansaniasta saanut Lundin yliopiston lähetystieteen ja ekumeniikan professori TT, FM Mika Vähäkangas valottaa suomalaista maahanmuuttajakristillisyyttä. Suurin osa maahanmuuttajista ovat itse asiassa kristittyjä, mutta eivät välttämättä luterilaisia sellaisia, ja jos ovatkin luterilaisia, niin heidän kulttuurinen tausta on tehnyt heistä erilaisia luterilaisia. Kristinuskon painopiste on siirtynyt länsimaitten ulkopuolelle. Tänä vuonna (2010) maapallon kristillisin mantere on Etelä-Amerikka. Vuonna 2015 ’paalupaikan’ nappaa Afrikka. Kristittyjen maahanmuuttajien sopeuttaminen Suomen kirkkoon vaatii meiltä heidän uskonkokemuksensa tuntemista ja erilaisuuden hyväksymistä. Millaiset uskonnolliset yhteisöt voivat kokoontua seurakuntiemme tiloissa, vaatii sekin asiaan perehtymistä.

Tampereen hiippakunnan dekaani, TT Ari Hukari on kristinuskon ja islamin välisen vuoropuhelun asiantuntija. Hän rohkaisee vuoropuheluun ja antaa siihen hyvin käytännöllisiä ohjeita. Vuoropuhelun voi helposti käynnistää kymmenen käskyn pohjalta. Ne ovat molempien uskontojen yhteistä eettistä pohjaa; niissä tulevat myös helposti esille uskontojen korostus- ja näkemyserot, joita ei tarvitse poistaa, mutta ymmärtää. Myös islamin viisi pilaria koskettavat kristillistä uskonharjoitusta ja luovat hyvä pohjan keskustelulle. Hukarin mukaan meillä on sama Jumala kuin muslimeilla. Meillä on jopa samat profeetat Aabrahamista Jeesukseen. Suhtautuminen Jeesuksen ja Muhammedin persoonaan erottaa meitä kuitenkin toisistamme. Kirkon tehtävä on synnyttää avointa vuorovaikutusta ja kohtaamista, jotta vierauden ja ennakkoluulon muurit sortuisivat.

Joensuun yliopiston uskonnonpedagogiikan professori KM, TT Antti Räsänen pohtii moniuskontoisuuden haasteita uskontokasvatukselle. Koulujen uskonnonopetukseen voi tulevaisuudessa luottaa, mutta koulu ei korvaa seurakunnan omaa kristinopin opetusta. Seurakuntien on siksi panostettava erityisesti rippikouluihin, niin kuin toki tähän asti on tehtykin.

Helsingin yliopiston missiologian dosentti, TT Risto Ahonen vaatii oman identiteetin selvittämistä uskonnollisen kohtaamisen edellytyksenä. Suomen moniarvoistuminen on peruuttamaton tosiasia. Uskontojen yhdistäminen on pohjaa vailla olevaa idealismia.

Seurakunnan työn suunnittelussa tätä kirjaa ei voi ohittaa. Tätä voisi käydä läpi vaikka työntekijäkokouksessa edellyttäen, että joku valmistelee aina vuorollaan alustuksen keskusteluun. Olisi hyvä myös laatia joitakin ponsia, joiden perusteella ryhdytään toimenpiteisiin.